No niin! Tottapahan hän pian osaa toiseen kotiin ja sanoo silloin sen isännälle: «Isä! Armahda minun ruusujani! Ja ihmisten asunnoille hän sanoo: «ikävä olit minulle maailma! Mutta kiitos kuitenkin siitäkin hyvästä minkä minulle soit!»
Kun siskot olivat lopettaneet lukemisensa, oli muutamia kirkkaita kyyneleitä paperilla kimellellen siinä auringon säteissä. Leonore pyyhkäsi silmiänsä, kääntyi Petrean puoleen kysyen:
«Mutta Petrea, kuinka on tämä lehti joutunut sinun käsiisi?»
«Enkö toki tietänyt tuon tulevan!» lausui Petrea. «Ei sinun pitäisi milloinkaan kysyä noin vaikeita asioita. Leonore! Katsos nyt kysyvät Eevankin silmät – ja niin totisina. Luuletteko kenties että assessori on pistänyt sen käteeni? Ei, siitä epäluulosta minun pitää vapauttaa hänet – vaikkapa omalla kustannuksellani. Tahdotte tietää kuinka olen saanut tuon paperin. No niin! Olen varastanut sen, siskot, varastanut sen matkalla, sen yön jälkeisenä aamuna, jolloin se kirjoitettiin.»
«Mutta Petrea!»
«Mutta Petrea, niin! te armaat, nyt on liika myöhä huutaa «mutta Petrea»! Nyt tunnette assessorin salaisuuden; nyt voitte tehdä niin kuin omatuntonne käskee. Minun on paatunut! Kauhistukaa ja pelätkää vaan tekoani – minä en siitä välitä! Julistakoon koko maailma minut pannaan – minä en siitäkään välitä! Eeva! Leonore! Siskot!» Petrea kiersi äkkiä käsivartensa kummankin siskonsa kaulaan, veti heidät luoksensa, suuteli heitä hymyillen kyynelsilmin ja katosi.
Hiukkasen myöhemmin aamupuolella tapaamme Eevan ja Gabriellen kauniissa, kaupungin vieressä olevassa pappilassa, missä Louise rouva on täydessä touhussa järjestämässä tavaroitaan sillä aikaa kun Jakobiinit isänsä ja isoisänsä seurassa samoilevat maita mantereita. Pieni nelivuotinen Alfred, harvinaisen älykäs ja suloinen lapsi, on yksin kotona äidin luona; hän erittäin koettaa miellyttää Gabrielleä ja pitää velvollisuutenansa huvittaa häntä, jonka tähden hän ottaa esille Noan arkin ja esittelee hänelle kirkkaalla lapsen äänellään «Kam ja Kamiina, Sem ja Semiina, Jafet ja Jafetiina!» Kun on vastattu kaikkiin «kuinka voitte» – kysymyksiin, ottaa Gabrielle Ullan tuomasta korista paperipeitteen ja pyytää Louisen pitämään hyvänään vähäsen vasikanpaistia ja pasteijoja. «Meidän mielestämme tarvitset jotakin tuoretta matkan jälkeen ennenkuin itse ehdit saada ruokakammiosi kuntoon. Maistapas pasteijaa! Niissä on lihamureketäytettä ja minä vakuutan niiden olevan paistetut «vedenpaisumuksen jälkeen».
«Todellako!» vastasi Louise nauraen, «ne ovatkin herkullisia! Kas tuosta saat yhden pikku pallukkani! Mutta älä seiso siinä toista ahnehtimassa. Kiitos, kiitos, sisko kullat! Oi, miten on hauskaa jälleen päästä lähelle teitä ja kotia. Miten te olette kaikki terveen ja onnellisen näköiset! Ja Petrea! Miten hän on varttunut. Hänen käytöksessänsä on niin paljon tyyneyttä ja ymmärtäväisyyttä; hän on kasvanut nenänsä kanssa sopusuhtaiseksi ja pukeutuu nyt kunnollisesti; – hän on oikein niinkuin ihmiset enimmäkseen ovat. Ja katsokaa – tässä OD erinomainen, lämmin vanulla sisustettu aamunuttu, joka kyllä pitää hänet lämpöisenä tuolla ylhäällä ullakkokamarissansa! Eikö se ole mainio? Maksaa ainoastaan kymmenen riksiä!»