«Jumalan kiitos, kyllä se nykyään pitää puoliansa, vaikka voitte uskoa että meidän oli vaikea ensi vuosina tulla toimeen. Mutta me aloimme heti asettaa suun säkkiä myöten. Koko avioaikanamme ovat rahat olleet minun hallussani. Minä olen mieheni kassanhoitaja; hän jättää minulle kaikki tulonsa ja ottaa sitten minulta mitä tarvitsee, ja sillä tavalla on kaikki käynyt sangen hyvin. Jumalan kiitos! kun on keskinäistä rakkautta niin käy kaikki hyvin.

Olen onnellisempi kuin ansaitsen, kun minulla on niin hyvä mies ja tottelevaisia lapsia. Jos vaan pikku tyttöni – pikku Viisumme olisi jäänyt eloon! Oi! Sepä vasta oli riemu kun hän syntyi kahdeksan pojan jälkeen! Jacobi ja minä itkimme ilosta. Ja sitten hän kaksi vuotta oli suurin ilomme. Jacobi oikein jumaloi häntä; hän istui tuntikausia hänen kätkyensä ääressä katselemassa häntä ja oli oikein autuaallisen onnellinen pitäessänsä häntä sylissänsä. Mutta hän olikin niin sanomattoman hyvä lapsi, niin valkoinen, niin hiljainen ja kaino! Oikea pieni enkeli! Oi, oli niin vaikea luopua hänestä. Jacobi suri niin kauheasti, etten milloinkaan ole nähnyt miehen niin surevan. Mutta hänen hilpeä luonteensa ja jumalanpelkonsa ovat olleet hänelle suurena apuna. Toista vuotta on kulunut siitä kun hän kuoli. Oi! en milloinkaan, en koskaan unohda häntä, pikku tyttöäni!»

Louise vuodatti surun ja kaipauksen kyyneleitä; sisarusten täytyi itkeä hänen kanssansa. Kohta Louise kuitenkin tyyntyi ja lausui pyyhkien silmänsä: «sitten on meillä vielä suru pikku Davidin jalan tähden! Mutta ei mikään onni voi olla täydellinen tässä maailmassa; eikä meillä ole oikeutta sitä vaatiakaan. Antakaa anteeksi että olen surettanut teitä! Puhukaamme jostakin muusta sillä aikaa kun minä tässä vähän järjestelen tavaroitani. Kertokaa minulle vähäsen entisistä tutuistamme. Evelina täti, tottahan hän vielä on elossa?»

«On, ja on viiden lapsen mummo, eläen kaikkein rakastamana ja kunnioittamana Akselholmassa! Häntä vasta ympäröi miellyttävä perhe ja hänen vanhuutensa on mitä onnellisin!»

«Sepä hauskaa kuulla! Mutta hän ansaitseekin kaikkien rakkautta ja kunnioitusta. Onko hänen Kaarinansa myöskin naimisissa?»

«Oi ei, Kaarina on kuollut! Ja se on ollut Evelina tädille suuri suru. He olivat niin onnelliset yhdessä!»

«Herranen aika, onko hän kuollut? Niin, niin, nyt muistan teidän kirjoittaneen hänen kuolemastaan ... näettekö tämän puvun ... siskot! Lahja ukoltani! Eikö se ole kaunis? Ja vielä erittäin uudenaikainen! Niin Gabrielleseni! Ei sinun ensinkään tarvitse olla niin epäilevän näköinen! Se on oikein kaunis ja uudenaikainen sen vakuutan!»

«Mutta asiasta toiseen, kuinka hovisaarnaaja jaksaa? Vai elää vielä niin sanoakseni uutena painoksena? No se on hyvä! Minä puen sen ylleni päivällisille peloittaakseni Jacobia. Minä sanon hänelle että vastedes aion käyttää sitä sillä tavoin kunnioittaakseni hänen omaa nimitystänsä hovisaarnaajaksi.»

Kaikki nauroivat.

«Mutta sanokaa minulle nyt», jatkoi Louise, «miten aiotte toimittaa tuon äkkiarvaamattoman tapahtuman? Kuinka te olette arvelleet sen tapahtuvan?»