Samaten oli Saaran laita ja hän tunsi sen sitä syvemmin, mitä enemmän hänen sydämmensä todellakin oli puhdistunut ja jalostunut. Kun hän virkistävän unen jälkeen heräsi entisessä kodissansa ja näki vieressänsä lapsensa nukkuvan pehmoisella, lumivalkealla vuoteella, kun hän sisään pilkistävän aamuauringon valossa näki kaikki ympärillänsä niin puhtaana ja raittiina kuin pyhänä, kun hän näki miten rakkaus uskollisessa muistissansa oli säilyttänyt hänen nuoruutensa mieltymykset, kun hän näki entisien lempikukkiensa, asterien, loistavan alabasteriuurnasta uuninreunuksella, ja kun hän muisteli mimmoista kaikki oli ollut ja mimmoista kaikki oli – niin hän itki katkerasti.

Petrea, joka lukien ikkunan vieressä Saaran huoneessa, odotteli hänen heräämistänsä, seisoi heti hänen vuoteensa vieressä lausuen sydämmen rauhoittavia sanoja.

«Oi Petrea!» lausui Saara painaen hänen kätensä vasten rintaansa, «salli minun puhua kanssasi!... Sydämmeni on täysi. Tunnen voivani sanoa sinulle kaikki ja tiedän että sinä käsität minut. En ole vapaaehtoisesti tullut tänne. Isäni otti minut tänne mukaansa. Hän ei kysynyt minulta; hän vei minut niinkuin lapsen, ja lapsen tavoin minä tottelin häntä; tunsin itseni niin heikoksi; arvelin: ehkä kuolen pian! Olisi suloista saada kuolla hänen kattonsa alla! Mutta tämä yö hänen kodissansa oli antanut minulle voimia. Tunnen nyt jääväni eloon! Kuule minua ja auta minua Petrea! sillä niin pian kuin jalkani suinkin kannattavat minua, täytyy minun lähteä täältä pois! En tahdo olla tälle kodille taakaksi! Maailman saastuttamana ja halveksimana en tahdo läsnäolollani tahrata tätä pyhää paikkaa! Olen jo lukenut arkuutta Gabriellen silmistä;... oi! oloni täällä tulisi minulle erittäin tuskalliseksi! Saakoon viaton pienokaiseni jäädä tähän siunattuun kotiin! Minun täytyy päästä täältä pois: Tämä elämän suloisuus, tämä ylellisyys ei ole minua varten!... Ne herättävät minussa vaan tuskaa! Köyhyys, työ – ne ovat minua varten. Täältä minä tahdon pois, täältä minun täytyy paeta pois; – mutta en tahdo tuottaa surua; en tahdo näyttää kiittämättömältä! Auta minua Petrea! Mieti minun puolestani mitä minun tulee tehdä, minne minun pitää mennä!»

«Olen jo ajatellut sitä!» vastasi Petrea.

«Oletko?» kysyi Saara iloisesti hämmästyneenä ja kysyväisesti luoden häneen suuret mustat silmänsä.

«Tule ottamaan osaa minun yksinäisyyteeni!» jatkoi Petrea hellästi. «Tiedäthän että minä, vaikka olen isäni kodissa, kuitenkin asun ikäänkuin yksikseni ja että minulla on mitä suurin vapaus. Ullakkokammarini vieressä on toinen, yksinkertainen mutta rauhallinen asunto, joka olisi vallan sinun mielesi mukainen. Tule asumaan sinne! Siellä saat elää täydelleen oman mielesi mukaan, olla yksin tahi nähdä ainoastaan minut, kunnes rauhallisempien aikojen hiljainen, tyyni vaikutus vetää sinut perhepiirin viattomaan iloon ja elämään.»

«Oi Petrea, sinä olet hyvä! Mutta sinä et voi lähestyä pahamaineista olentoa etkä sinä tiedä...»

«Vaiti, hiljaa! Tiedän kylliksi, sillä minä näen ja kuulen sinua. Oi Saara! Mikä olen minä vetäytyäkseni pois sinusta? Jumala katsoo sydämmeen ja Hän tietää kuinka heikko ja puutteellinen minä olen, vaikka ulkonainen elämäni onkin säilynyt puhtaana, vaikka asianhaarat minua varjelevat ja omaisenikin ovat vaikuttaneet sen että tekoni ovat olleet puhtaat. Tunnen kuitenkin itseni, eikä minulla ole hartaampaa rukousta Jumalalle kuin: «anna minun syntini anteeksi»! Enkö saa rukoilla sitä sinun rinnallasi? Emmekö voi yhdessä vaeltaa elämämme matkaa? Kumpikin olemme nähneet monta elämän varjopuolta; kumpikin katsomme nyt nöyrästi ylöspäin pyrkien valoon. Anna minulle kätesi! Olit minulle aina rakas! Samoin kuin nuoruuden päivinäni, samoin nytkin rakkauden side vetää minut luoksesi. Vaeltakaamme yhdessä! Koettakaamme ainakin vaeltaa yhdessä! Sydämmeni rukoilee sitä sinulta ja sinun, Saara! eikö se kuiskaa sinulle, että me voimme sopia toisillemme ja tulla onnellisiksi yhdessä?»

«Enkö minä tule sinulle elämän taakaksi? Voimakkaampana voisin sinua palvella, voisin ansaita leipäni työlläni niinkuin olen tehnyt viime vuosina! mutta nyt!»

«Nyt .... antaudu sokeasti minun hoitooni! Minulla on kylliksi meille kummallekin. Sitten, kun olet voimistunut, tehkäämme työtä yhdessä!»