«Hävitetty elämäni ... katkerat muistoni ... eivätkö ne tee mieltäni raskaaksi ja synkäksi? Eivätköhän hornan henget uudestaan saa sitä valtaansa, joka niin kauan on ollut heidän hallussaan?!»
«Katumus on jumalatar; hän suojelee sitä, joka on rikkonut! Kun pakana voi lausua niin, kuinka paljon enemmän syytä sitten onkaan kristityn lausua niin! Oi, Saara! tuo musertava katumus – minä tiedän sen – voi muuttua ihmiselle nousemisen voimaksi, uuden elämän herättäjäksi. Se voipi herättää eloon tahdon, joka jaksaa voittaa kaikki. Se on kohottanut minut; se kyllä kohottaa sinutkin. Sinä olet elämäsi keski-ijässä; – vielä on edessäsi pitkä tulevaisuus; sinulla on herttainen lapsi, ystäviä, ijankaikkinen elämä, jonka eteen elää. Elä siis! ja saat nähdä miten vähitellen yö poistuu, päivä koittaa ja kaikki seestyy ja selviää. Tule, harrastakaamme yhdessä elämän tärkeintä tehtävää – jalostumista!»
Saara oli kohonnut istualleen vuoteellensa kuunnellessaan niitä sanoja; uudet säteet syttyivät hänen silmiinsä. «Minä tahdon!» hän lausui, «oi Petrea! enkeli puhuu sinun kauttasi! Sanasi ihmeellisesti voimistavat ja rauhoittavat minua: – minä tahdon aloittaa uudestaan!»
Petrea syleili Saaraa lämpimästi ja hellästi kiittäen häntä. Sitten hän lisäsi rauhoittaen:
«Ole nyt hyvä lapsi, Saara! Kaikki sairaat ja heikot ovat lapsia; – anna meidän hoitaa ja johtaa, sinua semmoisena, tyynesti ja tykkänään antautuen; – ilahuta sillä niitä, jotka ympäröivät sinua ja harrastavat parastasi! Ennenkuin melkoisesti voimistut, emme voi ajatellakaan muutosta. Se surettaisi kovasti kaikkia täkäläisiä.»
Samassa aukeni ovi ja äiti kurkisti sisään. Hän hymyili niin hellästi sulkiessansa Saaran syliinsä. Leonore seurasi häntä, mutta nähdessään Saaran liikutuksen hän meni jälleen ulos ja palasi hetken kuluttua kantaen aamiaistarjointa, joka oli vallan täyteen ahdettu kaikenlaisia herkkuja! Sitten kilvan kuului leikillisiä ja rohkaisevia sanoja, joilla he koettivat elähyttää ja huvittaa jälleen löytynyttä. Vanhat puheenparret uudistettiin ja vanhat tuttavat esitettiin uudestaan.
«Tunnetko enää matami Folettea? Se on vastikään korjattu. – Saako hän kunnian antaa sinulle kupillisen? – Tuo on entinen tähdikäs kuppisi! – Se saatiin matami Foletten kanssa pelastetuksi tulipalosta, ja tuo pieni ruusunuppuinen kuppi tuossa on aiottu pikku Elisellemme. – Sinun täytyy toki maistaa näitä rinkilöitä! Ne eivät ole olleet mukana Noan arkissa! – «Vanhimpamme» niitä tuskin hyväksyisi – ne eivät hänen mielestänsä ole kyllin vanhoja; – ne ovat tulleet uunista juuri tänä aamuna! – «Pikku neitimme» on itse valinnut sinulle kauneimmat ja täyttänyt niillä leipäkorin. – Saa nähdä eikö assessorikin hyväksy tuota »kotileipää»?» j. n. e.
Sillä välin oli pikku Elise herännyt ja katseli kirkkailla sinisilmillään suurta Eliseä, joka kumartui hänen ylitsensä. He olivat todellakin toisensa näköiset niinkuin usein mummo ja tyttären tytär ja tunsivat heti olevansa sukua. Kun Saara näki lapsensa Elisen sylissä, täyttyivät hänen silmänsä ensi kertaa vilpittömän ilon kyyneleillä.
Kestänevätkö lukijani hermot nähdä berserkkien urhotöitä puutarha-aidan kaatuessa? Sitä emme luule ja jätämme sentähden lukijan suostumuksella kertomatta päivän sankarityön, tuon aidan kaatamisen – se kaatua romahti niin äkkiä, että berserkit tekivät suinpäin kuperkeikan sen päälle – ja astumme suoraan uudelle tontille, mistä löydämme perheen jäsenet kokoontuneina istumassa kukkamättäillä suuren riippakoivun alla, joka huojuttaa heidän päällensä kellastunutta latvaansa. Mailleen kallistuva syysaurinko valaisee ryhmän ja välkkyy leppien lomitse hiljaa aaltoilevan, sinisiä kiemuroita muodostavan joen rannalla, joka kaunistaa uutta tonttia ja on sen rajana.
Kyyneleet kimeltävät perheenisän silmissä, mutta hän ei virka mitään. Niin suuren rakkauden esineenä oleminen, lempituuman toteutuminen, isänilo ja -rakkaus, kiitollisuus omaisiansa ja taivasta kohtaan, ajatus miten pitää käyttää saatua lahjaa, kaikki nuo tunteet täyttävät hänen sydämmensä mitä suloisimmilla ihmisrintaa ilahuttavilla tunteilla.