Äiti on Eevan ja Leonoren seurassa kohta tuon suuren rynnäkön ja sitä seuraavan ilon ilmauksen jälkeen mennyt kotiin. Jääneiden joukossa näemme perheen vanhan ystävän Jeremias Munterin, joka tässä tilaisuudessa on mitä katkerimman ja ivallisimman näköinen, sekä vapaaherra L***n. Hän ei enää ole tuo hurja, vallaton nuorukainen, vaan on varttunut mieheksi, ja on sitäpaitsi tilanhaltijana, jonka vakavaa olemusta kaunistaa miellyttävä vaatimattomuus, joka on huomattava etenkin silloin kun hän puhuttelee «pikku neitiä», jonka jalkojen juureen hän on istuutunut.
Louise tarjoilee sokurijuomaa eikä kukaan kiitä sitä enemmän kuin hän itse. Hänen mielestänsä siinä on jotakin oikein taivaallista, jotakin «oikein ylentävää». Mutta kun Gabrielle äkkiä hypähtää ylös, nautittuaan sitä puolen lasia, niin «vanhimpamme» oikein säikähtyy, sillä hän ei kuitenkaan ollut luullut «ylentävää» sokurijuomaansa niin voimakkaaksi. Kohta hän on kaikkien kahdeksan lapsensa ympäröimänä, jotka toinen toisensa perästä tulla sipsuttavat huutaen:
«Äiti! saanko vähäsen juomaa? – Ja minä myös! – Ja minä! – Ja minä myöskin! – ja minä! Ja minä. Äiti kulta kaada paljo vaahtoa minulle!»
«Kas niin! Kas niin, lapsi kullat! Ei saa syöstä ja hyökätä noin! Näettekö milloinkaan isän ja äidin noin ryntäävän? Salomo, saat nyt odottaa viimeiseksi! Kärsivällisyys, on hyvä mauste. Kas tässä! juokaa nyt; – mutta älkää kaatako päällenne!»
Nautittuaan vaahtoavaa «ylentävää» juomaa tulivat kaikkien jakobiinien kuohahtelevat elinvoimat niin yli laitojensa, että Louisen on pakko käskeä heitä harjoittamaan urostöitään vähäsen kauempana. Sitten he samoilevat tutkimusmatkoilla ympäri tonttia vähän väliä heittäen kuperkeikkoja. David hyppii muiden mukana kainalosauvallaan yli kivien ja kantojen, ja Jonatan poimii hänelle kukkia ja puolukanvarsia niin paljon kuin hän suinkin tahtoo; herttaiset pojat niistä tekevät pieniä kimppuja, joita he sitten lahjoittavat tädeille, etenkin Gabriellelle, varsinaiselle ystävälleen ja kumppanilleen. Ernst Adam – poikasarjan vanhin – erittäin vakavaluontoinen poika istui hiljaa isoisän rinnalla lukien itsensä suurten joukkoon. Pikku Alfred hypiskeli äidin läheisyydessä.
Laamanni katseli vilkkaasti ympärilleen, istutti jo mielessään lehtikujia, lehtimajoja, asetti niihin istuinpaikkoja, näki ihmisten istuvan siellä nauttimassa kesän ihanuutta ja selitti tuumiaan Jacobille.
Jeremias katseli heitä tapansa mukaan nyrpeästi ja alakuloisesti hymyillen. Kun pikku David tuli hyppien hänen luoksensa tarjoten hänelle hyvänhajuisen metsäkukan, niin hän huudahti äkkiä:
«Miksikä ei tehdä tästä kasvitieteellistä puutarhaa, mieluummin kuin tavallinen huvipuisto? Ovathan kukat ainoa vähäinen hauskutus tässä matoisessa maailmassa; ja kun asianlaita kerran on semmoinen, että ihmiset nostavat nokkansa pystyyn, niin voisi olla hyvä jos heillä olisi jotakin nuuskittavaa ja haisteltavaa. Terveysvesilaitos voisi varsin hyvin olla siihen yhdistettynä: – vähäsen kurjuutta se toki huuhtovi pois tämän maailman raukoista.»
Ilolla laamanni yhtyi siihen tuumaan. «Sillä tavoin», hän sanoi, «voimme yhdistää hyödyn huviin. Se yritys tosin tulee kalliimmaksi kuin tavallisen puiston istuttaminen; mutta se ei saa tulla esteeksi! Tänä ihanana, siunattuna rauhan aikana ja niillä toiveilla, joita meillä Jumalan avulla on sen säilyttämisestä, voipi ihminen ryhtyä toimeen ja toivoa saavansa työnsä rauhassa valmiiksi, vaikkapa se kysyisikin monta vuotta.»
«Ja semmoiset toimet», sanoi Jacobi, «vaikuttavat rauhan-aikana jalostuttavasti elämään. Rauha tarvitsee yhtä paljon voimia kuin sotakin, vaikka niiden on taisteltava muita vihollisia vastaan. Kaikki maallisen olemuksen jalostaminen, kaikki, joka kohottaa mielet itsetietoisempaan elämään, on ihmisen alhaisempia taipumuksia vastaan rakennettu varustus, ja silloin on tehty palvelus ihmiskunnalle ja isänmaalle.»