«Lorua!» huusi Jeremias Munter ärtyisesti, «ihmiskunta, isänmaa! Aina pidätte suurta ääntä semmoisesta. Jos kaadetaan väliaita tahi istutetaan pensas, niin heti se muka on hyvä teko isänmaalle! Istuttakaa te maatilkkunne ja kaatakaa väliaitanne, mutta jättäkää toki isänmaa rauhaan; sillä se välittää yhtä vähän teistä kuin te siitä! Isänmaan hyväksi! Ihmiskunnan hyväksi! Tuo on muka olevinaan hyvin jaloa ja liikuttavaa! Tyhjää lorua kaikki tyyni!»
«Ei, nyt olet, veljeni, todellakin liian ankara!» lausui laamanni hymyillen ystävänsä kiivaudelle, «ja minä puolestani», jatkoi hän vakavasti ja innokkaasti, «soisin että selvä ajatus isänmaan edusta seuraisi pienintäkin ihmistekoa. Jos mikään rakkaus on luonnollinen ja järkevä, niin ainakin se on isänmaanrakkaus! Eikö minun ole isänmaatani kiittäminen kaikesta siitä mitä olen. Eivätkö juuri sen lait, sen laitokset ja sen henkinen elämä kehitä koko inhimillistä ja yhteiskunnallista olemustani? Todellakin! rakkaus ja kiitollisuus vanhempia kohtaan ei ole suurempi velvollisuus kuin isänmaanrakkaus ja kiitollisuus! Eikä ole olemassa ketään, ei miestä eikä naista, ylhäistä eikä alhaista, jonka ei tulisi, joka ei voisi osaltaan maksaa sitä pyhää velkaa. Ja kristillisesti kehittyneen yhteiskunnan tarkoitus on juuri, että kukin sillä tavalla voi kartuttaa leiviskäänsä niin, että se samalla on yksityiselle ja yhteiselle asialle eduksi.»
«Niin» lausui Petrea, «muodostavat sateen pisaraisetkin puroja, jotka purkautuvat jokiin, ja voivat nekin siten, vaikka tuntemattominakin, ottaa osaa niiden hedelmällisyyttä tuottavaan kulkuun.»
«Niin on, lapsi kultani!» vastasi isä ojentaen hänelle kätensä.
«Se on ilahuttava tieto!» lausui Louise kyynelsilmin; «kuuntele tarkkaan, Adam, mitä isoisä ja täti sanovat ja paina se tarkasti mieleesi! – Älä töllistele noin kauheasti suu auki, poikaseni! Onhan kokonaiselle fregatille tilaa purjehtia suuhusi!»
Silloin rupesi pikku Alfred nauramaan niin kimakasti ja makeasti, että vanhemmat vastustamattomasti tekivät hänelle seuraa; Adamiinkin se tarttui, ja kuullessansa tuota naurunremakkaa tulivat joka taholta rientäen Sem, Set, Jacob ja Salomon, Jonatan ja pikku David samaten kuin varpusjoukko laskeutuu sille heitetylle jyväkouralliselle. He tulivat nauraen, siksi että he kuulivat naurettavan ja tahtoivat olla siinä mukana.
Sillä aikaa oli aurinko jo mennyt mailleen ja illan koleat tonttu-ukot alkoivat kuljeskella tontin yli, kun perhe iloiten ja nauraen nousi mennäksensä kotiin. Kun he kääntyivät kaupunkia kohti, kimelsi Maariankirkon tähti tulisena auringon viime säteissä ja kuu nousi kalpean ja lempeän näköisenä heidän kotinsa katon kohdalla. Siinä oli jotakin, joka teki surullisen vaikutuksen Gabrielleen. Kirkontornin tähti kimelsi veljen haudalla ja kuu johti ehdottomasti Gabriellen ajatukset äitiin ja hänen kalpeihin, lempeihin kasvoihinsa. Muuten oli ilta mitä ihanin. Rastas lauloi joen rantalepissä ja taivas kaareutui selkeänä ja vaaleansinisenä yli maan, jossa tuulenhenkäykset ja meluavat äänet yhä vaikenivat ikäänkuin nukkuen. Gabrielle astui ajatuksiinsa vaipuneena eikä huomannut, että vapaaherra L*** oli lähestynyt häntä; hän melkein säpsähti kun tämä puhutteli häntä.
«Oli erittäin hauskaa – erittäin rakasta minulle jälleen nähdä teidät kaikki niin onnellisina!»
«Niin!» vastasi Gabrielle, «nyt saamme jälleen olla kaikki yhdessä. Meille on suuri ilo että saamme Louisen perheineen tänne!»
«Ehkä» – jatkoi L***, – «on rohkeata tahtoa hajoittaa niin onnellista perhe-elämää, tahtoa riistää rakastettu tytär ja sisko semmoisesta perheestä, mutta jos innokkain...»