Äiti päätti itsekseen kohta vieroittaa tyttönsä Herrassetälän Maijun seurasta; ei kuitenkaan rohkeasti kieltämällä tyttöään Maijun luota, välttääkseen herättää lapsessaan pahoja luuloja kenestäkään, vaan aina enää harvemmin ja harvemmin laskea häntä Herrassetälään. Maiju itseki, ennen mainitun kypsyvän hienokkaisuutensa tähden, alkoi kohdella syrin karin pientä vierastaan; vaikka ennen talonpojan tyttönä ollessaan kaupungissa käydessään oli viettänyt monta hupaista hetkeä Kaisun kanssa. Jopa hän katsoi aivan sopimattomaksiki olla tuttavuudessa pienen merimiehen tytön kanssa, mikä olisikaan semmoinen seura-ihminen yhdentoista vuoden vanhalle mamsellille. Toisinaan yhtähyvin, milloin haluttomuus pienimpäänkin askaroimiseen kohtasi Maijua, riensi hän kutsumaan halpaa tyttöä luokseen; näet, Kaisulla ikäisekseen oli erinomainen kyky nukkikaapin järestämisessä y.m.s. Silloin Maiju ei olenkaan tehnyt kysymystä suuresta arvo-eroituksesta; jos siihen samaan leikitsemisen kyytiin tuli joku "herraslapsi", niin hän vaan aivan hienokkaiden tavalla osasi toimittaa työmiehen tytön tieltä pois, menemään kotiaan.
Kaisun jokapäiväinen leikkikumppani oli ajuri Matin pieni Antti. He olivat tulleet tuttaviksi Matin perheen asuessa Kaisun kotona pienessä kartano-tuvassa. Antti oli ketterä, keltakiharainen pojan nulikka, joka jo hyvin osasi ajaa isän hevosella, milloin vaan hän lähetettiin pienempään ajoon vanhalla mustalla, kuluneella luukonilla. Antin ei ollut ylvästeleminen komeasta eikä sievästä kodista; sillä isällä riitti työ-ansioistaan aivan niukasti kodon kaunistamiseksi; olipahan vaan tupatölli rapistuneine porstupäineen ja kartanon perällä lautakoppero hevostallina. Toisinaan kun talon nuori mies Antti, joka oli itse-vieraskohteliaisuus, kokosi kaikki naapuriston avojalkaset poika nallit ja tyttö parat luokseen leikitteleen, saivat tuvan ahtauden takia leikkikammarikseen hieman porstuvan loukkoa. Monta lautaa porstuvan laattiassa oli niin lahoa ja hajonnuttaki, että tuo tuostaki joku vierahista pudota muljahti laattian alle. Kyllähän perheen äiti oli monesti itkiä tirahduttanut kyyneliä ja pyytänyt Mattiaan korjaamaan pahimpiakaan rappioita, kun joku oma eli vieras lapsi leikin vauhdissa mennä möksähti porstuvan alle; mutta Matti, joka oli aina menossa kylän työhön, lyhyesti vastasi vaan: "kun joutuu Antti mieheksi", johon poika säisti, "kun tulen isoksi, niin äiti saa uuden tuvan." Tuossa ei ollut sitte sen pitempiä aikoja, kun että äiti voiti milloin voilla, milloin muulla saippualla pienen pudonneen otsaa, nenää, poskia tahi kyynärpäätä, ja leikki alkoi uudestaan. Varsin sukkela putoilemaan oli tynnörisepän Junna, joka mestari olevinaan, tahtoi näyttää miten isänsä kiertää tynnöriä kaputellessaan vanteita sialleen. Vaikka muutamesti ajurin kiltein punaposki sirkkunen sai aikasen vahingon kyytin leikkilavalta ales, niin ei Kaisu siitäkään ylen säikähtänyt; mutta saati Antti yritti kompastuunkaan, niin kas sekös oli surkeaa tytöstä; unissaanki näki hän vaaran uhkaavan poikaa.
Ajurin pieni kartano oli vieretysten Herrassetälän muhkean talon kanssa. Haastettiinko vaan vähänki korkeammalla äänellä jommassa kummassa pihassa, kuului puhe selvään toiseen. Sentähdenpä kuuluikin ylen hyvin käkkäräpäiden itku niinkun nauruki naapuriin ja aivan tavallisesti useimmin kuului lasten itku eli suru-ääni ajurin mökistä Herrassetän taloon, kuin päinvastoin; sillä köyhän perheen äidillä ei ole aikaa joka silmänräpäys hoitaa lapsiaan ja varottaa niitä vaarasta, kuten laita rikkaassa perheessä.
Oliko niin puuttuvaista, kun oliki sivistys Herrassetälässä, niin kuitenki välttivät olla uteliaat siinä, mikä koski vähävaraista naapuria; missään tapauksessa ei tahdottu nähdä ei kuulla ajurin perheen vaivoja eikä puutoksia. Mutta sitten, kun Maiju tyttö tuli kasvatiksi setälään ei saanut yksikään surun ei ilon ääni hämmentyä ilmaan, ettei siitä selkoa tehty setälän kyökissä. Milloin oli muka ajurin emäntä kolhinut "sikiöitään", milloin joku satunnainen riemu "noillaki raukoilla" taikka jolleki vieraan lapselle tehtiin räähkyyttä.
Herrassetän rouva tosin alussa ei piitannut kuunnella tytön loruja, joita kyökistä kokosi kasvatti hänelle; mutta kun ei tyttö hellittänyt kertomasta uutisiaan, niin tulipa tavaksi niinki, että rouva pitkät illat istui kuunnellen Maijun liverryksiä. Semmoisia jonnin joutavia juttujaksoja karttui sanomattomasti palkollisten kautta. Ne, kun näkivät saavansa ystävän tuosta muuten pelättävästä "emännän-peukalosta" juorujen nojalla, alkoivat virittää juontaan siten voittaakseen Maijun puolelleen. Tynnörisepän pienen Junnan surkutteleminen oli usein puheen aineena, jos ei muuta, niin sanottiin poika paran olevan sen vaaran alaisena, että häneltä houkuttelee mökin sikiöt pieniä leikkikaluja ja makeaisia. Tynnöriseppä oli saanut, äsken odottamattomasti periä vanhan, kauan tietämättömissä olleen sukulaismerimiehen ja Herrassetä kaikella kohteliaisuudella usein haetti häntä, nyt rikasta mestaria, luokseen ryhdyttääkseen häntä kauppakumppanuuteensa. Poika Junnaaki ruvettiin pitämään oikein hyvänä kauppiaan talossa; eipä vähempää, kuin alettiin puuhata poikaa koulua käymään oppiakseen ehkä sen verran, minkä kauppamiehenä tarvitseeki. Junna oli yksi-ikäinen Maijun kanssa; mutta oli pienempi kasvuinen. Kummakos tuo oli siis, jos Herrassetä ja Maijun isä kahdenkesken tyttären tulevaisuudesta juttelivat, — Saati vaan tavara rupeaisi näyttämään pysyväiseltä tynnörisepän talossa, niin ei ainakaan sepän puolelta ollut pelättävänä yhtään vastusta aikaiseen määrätä tytön tulevaa kohtaloa. Johan — niin ainaki miettiät päättivät — tynnörin-takojan tulisi pitää seki yksistään ajallisena autuutena, kun hän pääsisi rikkaan talonpojan ainoan tytön apeksi, ja entäs se, kun tyttö oli mahtavan kauppiaan kasvatti.
Näin onnellisella kannalla oli toiveet Maijun tulevaisuudesta Kaisun naapuriloissa sinäkin aamuna, jona viime mainittu odotti isäänsä kotia merimatkalta. Näistä hellistä toiveista ei kyllä tietänyt Kaisu äitineen; sillä elelivät omaa hiljaista elämäänsä kajoamatta saada tilejä muiden elämästä ja toimeen tulosta.
Iloisena, lapsellinen hymy huulillaan puheensa lopetettua äitinsä kanssa syntymäpäivänsä aamuna, riensi Kaisu enemmän juosten, kuin kävellen ennen murkinoita, paremmin tavatakseen Maijua, Herrassetälään. Mutta kummaa! kun saapui talon portille, niin äkki-arvaamatta outo tunne pysähdytti hänen vauhdistaan; jalkansa kuin takertuivat tanhuaan eikä hän muuta, kun kovin pysty silmin pyyristeli ympärilleen, etsien pysähdyttäjäänsä, mutta turhaan. Vihdoin viimein ja työläästi sai siitä herrashuoneiden eteiseen, josta käytiin rouvan kammariin, minkä kupeella oli kasvattitytön suoja. Taas tuli kumma toinen kumma: Maiju, joka juuri sattui istumaan eteisessä pahan näköistä koiran penikkaa silitellen, tyhmän ylpeänä vääntäysi tuolilta, käänsi selkänsä tulialle ja meni kasvatti-äidin luo kammariin. Joku aikainen, kokenut ihminen olisi kohta tuommoisesta käytöksestä saanut sen vakuutuksen, ettei vieras ollut tervetullut nyt eikä vasta. Mutta lapsihan Kaisu oli semmoista huomaamaan olletiki, kun kotonaan kaikki vieraat kohdeltiin tervetulleina, äskeisen vastahakoisen taloon tulonsaki unohti kohta nähtyään leikkikumppaninsa eikä siis muuta, kun vaan seurasi talon kasvattia perästä; luuli Maijun tavallisissa oireissaan noin kohtelevan vierastaan. Kammarissa tuskin vastattiin hänen tervehdyksensä; rouvaki hyvin sivistyneen näköisenä istua tajotti akkunan edessä kaikkia sivumeniöitä tarkastellen. Olipa ennen joku sana haastettu Kaisulle rouvanki suojassa, mutta nyt ei mitään ja vaikka Maiju tiesi ennakkuudelta tulian syntymäpäivästä, niin ei hän kuitenkaan ollut tietävinäänkään.
Jo kotoa lähteissään oli Kaisu muistellut sievät sanat kutsuakseen Maijua juhlapäivälleen; vaan nyt ne kaikki kiinteytyivät kielen kantaan ja riemu raukesi lopen. Tuskallisen äännettömyyden takaa arveli ynseästi Maiju vieraalle: "Mitähän sinä jo näin aikaisin lennät kylää; ihmiset eivät ole vielä ehtineet murkinoidakaan ja minä en ole vaatehtinut, niin tulet sisälle." Enempätä ei tarvinnut hyväsytämiselle Kaisulle. Hän oli purskahtaa itkuun, vaan koetti kaikin voiminsa sitä estää ja salataki. Pienessä kodossaan ei oltu milloinkaan puhuteltu ei kohdeltu halvintakaan tuliaa niin ylönkatseellisesti eikä ketään loukattu niin tuhmasti. Selitykseksi Maijun äkäiseen kysymykseen änkytti tyttö tulleensa vaan pyytämään talon kasvatus-mamsellia tänään syntymäpäivilleen ja entäpä isän tuliaisilleki samassa. — "Hyvä"! tokasi kutsuttava, "hoh; teilläki pidetään varmaan kalaaseja; ettehän te raukat saisi silakkaakaan ei leipää, jos ei patruunit teille antaisi rahaa joka toinen kuukausi. Ohoh! nytkö se sinun isäsi tulee? Siitähän sinulla on piisannut 'praatia' sisällä ja ulkona; pyh, semmonen isä, paljas laivan renki, niin on setä sanonut; ei minulla ole aikaa tulla luoksesi nyt eikä vasta; rouva on sanonut, ettei sinun tarvitse enää käydä täällä. Meille tullee tänään koulumaisteri, siivo herra Ruotsista, opettamaan minua ruotsia lukemaan ja tästälähtein tulee kaikki olemaan aivan toisin." — Niinkutsuttu papukaija änkkäsi samalla: "kuusikymmentätuhatta, kuusikymmentätuhatta" johon Herrassetä salin ovelta säisti: "milloin sinä peto olet sen saanut kuulla; laula vielä sitä, niin kaulasi poikki hakkaan."
Tuiki kirkkaat vesihelmet pyörähtelivät Kaisun silmissä; hiljaa läksi hän talosta aavistamatta minkälaisessa tilassa ollen Maiju haetti häntä samaan tupaan puolentoistakymmenen vuoden kuluttua.
Kotia palattuaan ei Kaisu voinut enää muuta, kuin heittäytyä itkien äitinsä syliin, jossa oli ennenkin usein löytänyt lohdutuksen lapsellisissa suruissaan. Ensi silmäyksessä miestään odottava vaimo ei löytänyt muuta syytä lapsensa ankaraan suruun, kuin että odotettavaansa on äkkipikaan kohdannut joku onnetoin sattumus ja että siitä on kaupungilla ilmotettu varomattomasti tytölle. Se tahtoo olla niin — ainaki muutamilla — jotta mitä lähempänä alkaa olla odotettavansa, eteenki jos se on rakas olento — sitä useammanlaisia vaaroja ja viivykkiä odottajan mielessä kuvittelee mahdollisina tapahtumaan. Tyttö kun tuosta kuitenki kohta voitti surunsa ja sai vallan mielipahaltaan, muutamalla sanalla kertoi vähemmän onnistuneesta kutsuretkestään ja hänki vuorostaan ylen loukattuna päätti, ettei sen mokomammin asettautua jollaan tapaa korkean vanhan tuttavansa tielle. Päätös tuollainen, jos oli ankara tehtävänsä, oli vielä katkerampi noudattaa; sillä hän todella ylen oli suopunut entiseen leikkikumppaniinsa.