Olisiko Kaisulla ollut häälyväinen luonne, niin kyllä kaiketi hän yhden tyhmän ylpeän mamsellin tähden olisi viettänyt juhlansa toisten kumppaneiden parissa; mutta se ei ollut niin ja koko juhlan vietto riemuineen raukesi siihen paikkaan ja suru asui tytön sydämessä koko päivän. Vasta iltamyöhäsellä, kun isänsä meri-arkku nostettiin tupaan, loistit taas Kaisun siniset silmät ilosta ja isän tuomat monet sievät tuliaiset saivat hänen unhottamaan aamupäivän vastukset.
Kaisun kuni Maijunki sekä pienet, että suuret tuttavat eivät vielä tietäneet mitään Maijun uudesta kasvatus-suunnitelmasta. Olkoon vaan että Herrassetä otti kasvatikseen — tietysti maksoa vastaan — talonpojan tytön, niin olipa hän yhtähyvin kaikessa hiljaisuudessa päättänyt niin ohjata isäntävaltaansa, jotta tytön viime nipukassa olisi täytyminen ruveta palveliattareksi. Vaan sitten, kun edellä sanottu onni rontasi tynnörin tekiää ja Maijun isä — siksi valtioviisas asioissa, jotka mahdollisesti lisäisivät hänen tulojaan eli kohottaisivat mainetta — tuon tuostaki lupasi korottaa kuukausi maksoa Herrassetälle tyttärensä edestä. Koettaen saada vääntymään asioita sille kannalle, että tynnörisepän peritystä tavarasta olisi tulevaisuuden onnen tuki tyttärelleen, lupasi maanviljeliä tyytyväisenä odottaa saamisiaan Herrassetältä, joka taas puolestaan nimensä kirjottamalla "kontrahdin" alle lupasi huolta pitää, jotta tynnörisepän poika tulee kasvatetuksi herrasmieheksi ja vihdoin vävyksi talonpojalle. Hurjimmasta liitosta ei ilmoitettu kuitenkaan kellekään ei tytön äidillekään; Herrassetän rouvan vaan täytyi se tietää, sillä hänen tuli ohjata yhtä ja toista juonta asiassa. Siinäpä oliki kylliksi, kun rouva tiesi ja kuulipa sitä ja tätä vanha papukaija, joka hyppeli huoneesta huoneesen ja tirkistipä kirjoitus-pöydälleki, —
Rouva alkoi kohta tyrkyttää tytölle mointa ajatusta itsestään nuoresta rikkaasta tyttärestä vakuuttaen, että Maijun onni tulee olemaan mahtava tulevaisuudessa, kun vaan nyt jaksetaan lopettaa lapsi-vuodet.
Mistä se mahtava onnellisuus olisi rippuva, sitä ei käsittänyt Maiju. Hän luuli sen riippuvan koreista vaatteista, ruotsinkielen lukemisesta ja suurimmaksi osaksi siitä, kun kerran pääsee muutamaksi viideksi eli kuudeksi kuukaudeksi Ruotsin pääkaupunkiin.
Päivää ennen Kaisun syntymäpäivä-kestiä oli Maijun aavistus mahtavuudestaan jo toteutunut — niin hän itse päätteli. — Hän oli saanut neuleilta, ihan uuden-tyylisen puvun aivan samallaisen, kun kamreerin Lottaki. Neulojan oli täytynyt tehdä semmoisen aivan vasten omaatuntoaan patrunessan lihavan rahakukkaron uhalla, vaikka kamrerska kohdaltaan oli varoittanut raudan kovaan neulojamamsellia tekemästä kauppiaan kasvatille samoilla kaavoilla pukua, kun hänen tyttärelleen, jota varusteltiin ensimäisiin tanssikemuihin iässään.
* * * * *
Monta sekä suurempaa, että pienempää tapausta oli ennättänyt kiertää naapuristossa siihen sunnuntain aamuun saakka, jolloin tuttavamme Kaisu ensi kerran astui Herran alttarille.
Oli kesä ihanimmallaan Pohjanmaalla, Aurinko ei malttanut monta tuntia olla tirkistelemättä rajoilla laihan Lapin; se oli taas kokonaan mieltynyt Kylmälän lasten pariin. Mielihyvällä taivon impi pälyi olla läsnä Pohjolan nuorukaisten puhtaissa Johanneskesän leikeissä. Johannespäivän aaton iltana oli Oulun läänissä muutamassa paikkakunnassa pystytetty mahdottoman korkea Johanneskuusi kruununeen, koristuksineen erään talon pihalle lähellä merikaupunkia. Juhlapuun ympärille oli kokoutunut nuorukaisia sekä maalta, että kaupungista. Ilo miten ennenkin oli tavallinen nuorukais-seurassa. Kaikilla ei kuitenkaan ollut ilo täydellinen; jollakulla joukossa oli joku kaivattava, joka, kumma kyllä, ei ollut saanut tulleeksi nuorukaisten ainoaan yleiseen juhlaan. Mikä on syy, kuka estäjä, kun ei Kaisu ole tullut tänne?
Kaisua ikävöitseväinen nuorukainen ei ollut kukaan muu, kun ajuri Matin Antti. Kuten muistamme oli Antti aina isänsä keralla menossa hevosen perille saati vaan hän kykeni. Äiti oli monta palavaa saanut pyyhkästä otsaltaan pikku Antin lukemisen tähden; sillä niinpian kun pojan oli lukeminen äidin vieressä äidin ensin äännettyä joku kirjain eli tavu, niin poika, kun vaan sattui kuulemaan kärryn kolinan eli reen rotinan pihalta, loi pyytävän silmäyksen äitiinsä, laski kirjan kiini ja kiireemmiten lausui mennessään: "Äiti, kun Antti tulee isoksi, lukee se koko kirjan aivan kannesta kanteen." Pojalla ei viittä kuutta kertaa jalat ottaneet maahan mennessään talliin hevosta korjaan isän kanssa. Päivä päivältä oli äiti tullut huomaamaan pojastaan, jotta siitä työn tekiä tulee; mutta lukeminen, kas se oli vaikea tehtävä.
Kun Antti oli täyttänyt kolmetoista ikävuottansa, näki hän isänsä ensi kerran sairasvuoteella. Yhtenä aamuna ajuri Matin viruessa neljättä päivää tautivuoteella, vaikka perheen niukat varat eivät olisikaan sitä myönnyttäneet, kavahti Antti yht'äkkiä istuimelta sairaan vuoteen vierestä, riensi äitinsä luo ja kuiskasi hiljaa hänelle: "minä menen merelle äiti." Tavallisesti olit pojan jutelmat lyhyintä laatua eikä hän nytkään muuta virkkanut, odotti vaan äidiltään myödyttävää pään nyökäystä. Mutta, kun sitä ei tullut niinpian, miten toivoi, matkipa entiset sanansa, ehätti oveen lakki kädessä yhä vaan katsoa tuijottaen äitiin. Äiti tiesi hyvin sen, ettei poikansa mene luvatta, tiesi senkin ettei Antin valitsema elinkeino ole muu, kuin ankarin; mutta mikäpä pojasta tässä kotonaki tulee, ajatteli äiti ja leppiästi nyökähytti päätään Antille. Siitä paikasta riensi poika oitis erään hyvä maineisen merikatteinin luo; ilmoitti ankaran halunsa päästä merelle millä palkalla hyväänsä aluksi, kunhan vaan sitenkään voisi huojentaa vanhempainsa surua jokapäiväisestä toimeen tulosta. Laivan johdattaja entuudesta tunsi ajuri Matin rehelliseksi, ahkeraksi mieheksi ja sen nojalla ajatteli samaa pojastaki, joka noin ujostelematta osasi ajaa asiaansa sekä senki etunenässä vanhempansa eduksi.