Saati ei Herrassetä vilkkaammin olisi alkanut valvoa ennen tehdyn hurjan naimisliittokirjan ehtojen täyttämistä, niin mahtava toivonsa olisi pian tullut pettuusen; sillä, näet, tavaraa haluaa jokainen Adamin lapsi: Maijun ympärillä seuroissa ja jopa kotonaki alkoi hyöriä ja pyöriä nuorukaisia, vieläpä kilpaillaki kuka tuon rikkaan tytön silmäyksiä onnistuisi saamaan. Kiiret rupesi ahdistaan setää toiseltaki puolen. Tytön äiti oli ylen paapattanut siitä miehelleen, kun tyttö niin paljo oli jonnin joutavien nuorukaisten kemuissa ja sen joutilaan Junnan kutsuissa eikä se vielä sillä hyvä, mutta kun yhä matkoiltaan kirjottelee tytölle. Aamuin, illoin soitti hellä äiti samaa säveltään isän korvissa. Mitä isä lienee ajatellutki kaikista keviämielisistä liitoistaan kauppiaan kanssa. Kylläpä mahtoi useinki tuntua työläältä omassatunnossa, jota kumminki vaimonsa vaikeroimiset kolkuttelivat. Isänkään silmissä ei enää näyttänyt tyttärensä tuleva onni kovin lupaavalta. Mutta, mitäs tehdä, ollako niin lapsimainen ja tunnustaa vaimolleen ajattelemattomuudessa kyhätyt liitot ja niistä peräytyä. Ei toki. Semmoinen oli tuskaa ajatellaki miehen, joka piti itsensä virheetöinnä isänä. Turhuus ja ylpeys voittivat ja lapsi sai jäädä isän epä-ihmisellisesti solmimien kauppojen uhriksi, saati ei taivas olisi toisin määrännyt.
Kaupungissa käydessään oli talonpojan emäntä Herrassetälleki viitannut tuota huolekseen heittäynyttä seikkaa lapsestaan. Tietysti tavallansa koetti kauppias lohduttaa häntä ja kaiketi lupasi vartoa, ettei Maiju aika tiheään vaihtaisi kirjeitä Junnan kanssa. Hän vielä enemmän keventääksensä äidin surua huomautti pojan kokonaan muuttuneen vakaaksi mieheksi, joka parhaaltaan on kirjurina eräässä isossa kauppahuoneessa Saksanmaalla. Samalla kaupunkimatkallaan kävi äiti ajuri Matillaki, jossa sai kuulla Antin olevan taasenki merellä hyvällä palkalla. Isälleen oli poika lähettänyt rahoja uuden hevosen ostamiseksi ja olipa entisen lupansa mukaan kotona ollessaan kesällä korjaellut yhtä ja toista rappio kohtaa vanhentuneessa kotihökkelissään. Tuttavan osanottavaisuudella kertoi Antin äiti naapurin emännän eli Kaisun äidin joutuneen kivuloiseksi, jonka takia tyttö ei voinutkaan etsiä itselleen somaa palveluspaikkaa jossaki sivistyneessä perheessä, niinkuin oli päätetty. Arvola itse oli lakannut merellä kulkemasta viime kesänä, ostanut peltoa koko joukon ja asettunut maamiehenä kotitöihin. Siten oliki Kaisulla kyllin puuhaa isänsä huoneessa.
Aika yhä kuluu edelleen, vuodet vierivät, ihmiset iästyvät. Tapausten juuret alkavat puhjeta; kunkilainen istutus versoo tavallansa.
Viimeksi, kun katselimme tuttavain naapureimme oloja, näyttipä ikään kuin he tuossa paikassa olisivat päättäneet rynnätä toivotuille onnensa kukkuloille. Kyllähän muutamat syrjästä katsojat ja olletiki vanhat unen-näkiät tiesivät muka muutamain nuorukaisten astuvan vaarallisen kuilun reunaa, josta vaan askel enää on ikuiseen häviöön; mutta noille syrjästä saarnaajille naurettiin ylenkatseellisesti. Talonpojan emännän ja jopa isännänki loistava toivon tähti alkoi kumminki himmentyä, vaan sen sammumista ei sopinut pelätä: olihan mahtava kauppamies valon kohentaja. Mitähän, kun nyt lähdemme heitä tervehtimään, niin onpahan äitein pelko, muutamain isien kamalat aavistukset toteutuneet sekä nuorukaisten ilma-linnat rauenneet, kuitenkin osaksi. Todellinen elämä järkähtämättömänä vaatiana on astuskellut kunki luo vankiten ilot ja kemut, joiden siaan on tarjoellut suruja sekä vastuksia. Vuosia on kulunut siihen määrään, jotta Herrassetälän kasvatti on täyttänyt kaksikolmatta vuotta. Siitä voimme aaviloida kuinka iälliset ovat muut tuttavamme. Tässä tulemme näkemään Maijun onnen-pyörän kääntyneen vastahakaiseen liikkeesen. Monilla keinoilla, monilla kirjeillä oli onnistunut setäherralle saada Junnan ja Maijun kihlaamaan toisensa. Se tehtävä ei ollutkaan kauppiaalle niin huokea, kun alussa luuli; sillä joko Junna itse langenneena nuorukaisena sääli vetää Maijua onnettomuuteen kanssansa tahi tyttö löysi ympärillään hyörevissä nuorukaisissa mieluisemman sulhaisen. Sievästi ja varovasti muistutti kauppias sekä tytölle, että pojalle heidän lapsuutensa leikkipäiviä, jolloin jo sydämellisesti suopuivat toisiinsa; muistutti nuorukaisvuosia, jolloin ystävyytensä oli ollut remahtamaisillaan rakkaudeksi; koetti näyttää toteen heidän eroamisensa olevan sulaa sotimista taivaan määräystä ja kaikkein hyvää tarkoittavain ihmisten tahtoa vastaan. Kihlaus-tuumat ja itse kihlauski tapahtui kirjeiden kautta, sillä Junna ei ollut käynyt syntymämaillaan sen kovemmin, kun matkusti Saksanmaalle, ja arvattavasti kauppiaan tahdosta eli toimesta. Jos sulhanen olisi itse tullut näkyviin, niin asia olisi ehkä pahentunut. Hänen elämänsä oli vaikuttanut häneen niin, että jotenki kaunis muotonsa oli pöhlistynyt, siro vartalonsa oli singonnut tynnörin täyteiseksi; silmänsä aina punottivat ja niskansa tukevoi päivä päivältä ruskopunaisena; äänensä usein oli karhea ja kähiä. Tuhlaavaisuutensa olisi ylen pistänyt tulevan appensa silmiin ja kukatiesi lujaki kontrahti olisi murtunut. Varoja suollutti hän suolluttamistaan isältään, Herrassetältä ja milloinki mistä sai.
Maijun elämä oli tullut ykstoikkoiseksi alituisten samallaisten huvitusten keralla. Elämänsä puuttui todellisen elon hengähdystä, todellista tarkoitusta, mutta hän ei sitä huomannut; päivä päivältä, viikko viikolta tuli elämä tukalammaksi, josta hän usein kiukuitsi syyttömille ihmisille. Kaikki tuo vaivaloinen, tukala olo oli tulevana milloin kehnosti järestetyistä kemuista ja vieraskutsuista, milloin pahasti neulotuista vaatteista, jopa aikatavasta kotoväki kehnolla passauksella loukkasivat häntä. Tällaisella käsityskannalla elämästä oli Maiju kihlauspäivänäänki. Kihlajaispidot pidettiin hänen isänsä maatilalla. Siellä oli Maiju jo muutamia päiviä ollut joidenkuiden tuttavainsa kanssa järestämässä yhtä ja toista mielensä mukaan. Niinä päivinä oli äiti monta hyvää sanaa saanut sanotuksi tyttärelleen neuvoksi tulevaisuudessa eikä neuvottava ollutkaan muuta, kun hiljaisuudessa kuunnellut äitiään; sitä läsnä-oliat sormiensa suojassa kummastelivat. Juhlapäivänä oli ilo ylenmääräinen; vieraita ajaa suhutteli reki reen perästä pitokartanolle, jossa hyvin vaatetetut talonpojat toimittavat palveliain virkaa, korjaten hevosia, ajopeliä ja muita vierasten matkavarustuksia suojapaikkoihin sillä aikaa, kun nuoret talonpojan tytöt opastivat vieraita eri suojiin naisia ja miehiä riisumaan matkavaatteistaan. Hyvä keli ja kaunis kuutamon aika oli houkutellut kaikki kutsutut kaupungistaki, josta oli vaan kolmen peninkulman matka juhlataloon. Näihin kemuihin, joita Maijun isä kustanti, oli kutsuttu vanhustenki tuttavia, joiden joukossa emännän lapsuuden tuttavavainajan tytär Kaisuki. Hänen oli äitinsä jo kappale aikaa sitten jättänyt; hän oli hiljaa riutunut rintataudissaan. Kaisun ja Maijun äidein tuttavuus oli uudistunut, kun viime mainitun äiti jostaki syystä muutti kaupunki-kortteerin Herrassetälästä Arvolaan. Mutta heidän tytärtensä, entisten leikkikumppanien tuttavuus ei ollut saanut uutta sytykettä, sillä Maiju lienee odottanut Kaisua aluksi puheilleen ja Kaisu taas tuntein alhaisen säätynsä ei suinkaan tahtonut kajota parempiin ihmisiin. Kihlajaispidoissa oli Kaisu muiden talonpoikaistyttöjen joukossa onnitellut morsianta, joka tiesi Kaisun olevan kihloissa Antin kanssa, ei arvostellut onnitella muinoista toveriaan. Kihlatun onneksi piti pitkän korean puheen eräs koulun-opettaja, joka itse oli hyvin pahaksi ottanut koko kihlajaisuutisen. Samassa, kun nyt vieraat seisoivat juhlallisina maamiehen, somasti kiehkuroilla koristetussa salissa, luettiin useampia onnentoivotus-lippuja, joita oli lauvantaina jo ja yhä sunnuntaina e.p.p. tullut Herrassetälän taloon sananlennättimen kautta. Niiden lähettäjät kaikki olit kovin arvokkaita kauppaseurain jäseniä monista ulkomaan kaupungeista, niin ainaki nimistä kuullen. Herrassetä otti mielellään sen vaivoikseen, että luki sanotut liput, jotka hän itse oli tuonutki tullessaan ja taas luettuaan pyysi saada ne talteensa kätkeä muka kasvatti tyttärensä rakkaana muistona. Morsian ja sukulaisensa eivät muuta voineet tämmöisestä arvon osoituksesta, kuin haaveksia Junnan olevan kelpomiehenä. Päivän ruhtinatar ansaitsi tosiaanki kaiken sen kunnioituksen, mikä hänelle osoitettiin. Kun hän käsi äitinsä kädessä astui juhlapuheitten pidettyä salista siihen kammariin, joka oli naisvieraita varten laitettu mitä sievimpään asuun, ihmettelivät kaikki tuttavansa hänen lempeää, loistavaa kirkkautta silmissään. Nyt vasta parhaat ystävänsäki näkivät hänen kasvoissaan loiston luonnollisesta lapsellisuudesta ja avosydämisestä hyvätahtoisuudesta; hänestä monet kuihkasivat väkitungossa: "Kyllä hän olisi kauneimpia impejä, kun olisi saanut hyvän kasvatuksen, ja noita lahjojaan, joita hänessä varmaan löytyy jaloimpiin hyveisiin, missä piilotteli kaupungin seuroissa." Mutta eräs vanha täti, joka yksinomaisesti kävi ja oli seuroissa tutkiakseen ihmistä, sanoi aikoja havainneensa Maijussa löytyvän hyvien avujen lähteitä, mutta tukahutettuina seura-elämän ulkokullaisuudella.
Antaahan olla, kun lapsi löytää kutsumuksensa päämäärän ja voipi irroittaa itsensä teeskennellyn ruosteisen etiketin kahleista, niin onpas nähty, henkensä virkistyy ja se tunne mitä varten ihminen todella on, herää, jalostuttaa ja kaunistaa ihmisen. Tädin mielestä ei ihminen milloinkaan mailman keviämielisiä seura-elämän tapoja noudattaessaan saata näyttäytyä luonnulliselta; joko hän käärii kehnon sydämen kauniisen ulkoloistoon tahi hyvän sydämensä kätkee tahratuilla muotitavoilla; onpa useastiki niin kaukana todellisesta luonnollisuudestaan, kun hovinarri, joka kaikellaisilla ilveellisillä pukimillaan ja tempuillaan koettaa saada ihmisiä nauraviksi.
Kestissä kävi huhu, että Herra Junna tulee kotomaille vuoden takaa, yhtyy kauppakumppanuuteen Herrassetän kanssa ja sitte pidetään häät. Luonto oli kuitenki erimielestä päättäväin ihmisten kanssa. Ennenkun Maijun häät tulit vietettäviksi, rustattiin hänen kotonaan toiset pidot surullisinta laatua.
Isäntä oli jollakulla matkallaan kohta jälkeen kihlajaiskemujen saanut vilustustaudin, joka muutamassa kuukaudessa muuttui kuolettavaiseksi. Kaupungin juoru-ämmät tiesivät kertoa talonpojan vilustuneen sillä matkallaan, kun hän kipa kapaa ohuesti vaatetettuna riensi kaupunkiin sen johdosta, kun Herrassetän piti muka tekemään konkurssin. Koko konkurssin teko oli tyhjää lorua; — eihän nuo kielevät ihmiset häpeä lasketella juttuja paremmistaki ihmisistä. Samaan aikaan oli vanha täti kutsuttu sedän rouvan luo, joka yht'äkkiä oli saanut julman pään-kivistyksen, jotta pelättiin mitä pahinta. Sanottu täti tiesi yksin, minkä verran oli perää konkurssi-jutussa, mutta hänpä ei tuota laulanut muille. Puotipoika vaan kertoi olleen itsellä talon patruunilla ankaran hammastaudin yhtenä päivänä juuri kahta päivää ennen talonpojan mainittua kaupunkimatkaa ja hänen luonaan oli käynyt hupina tynnörin-seppä ja monta muuta rikasta herraa, jotka taas kaikin kutsuttiin iltaruoalle sinä iltana, kun talonpojan oli kotiaan lähteminen. Kohta koteuttuaan valitti isäntä itseään huonon voipaiseksi ja kaikin tavoin koetettiin ehkästä tautia, mutta turhaan. Sairaan vuoteen vieressä istui emäntä liikahtamatta, vaan peläten itsensäki ylellisestä valvomisesta ja heikkoudesta nääkistyvän tautiin, noudatti hän kaupungista taaski Kaisun avukseen sairaan hoidossa. Maijuki oli useasti kotona ja hellästi kajosi lieventään sairaan isänsä vaivoja ja äitinsä sydän-surua; hän olisi ehkä hyvinki taipunut koto-oloihin, saati ei setäherra monellaisilla houkutuksilla häntä tuo tuostaki noudattanut kaupunkiin. Toisin ei käynyt, kun että muutamana päivänä isäntä levollisena nukkui iäisyyteen Maijun ollessa kaupungissa. Kyllähän kyläläiset osasivat löytää syitä, miksi ei tytär saanut olla kotonaan häiritsemättä; mutta olihan kauppamies rehti ukko kirjoissaan.
Maahanpaniaiset toimitti emäntä pulskat jos pulskatki; vieraita tuli monesta pitäjästä ja naapuri kaupungista.
Jopa melkein vuosi oli kulunut ennen sanotuista kihlajaisista. Sentähdenpä yksi ja toinen utelias alkoi luoda silmiään usein sinne käsin, mistä sulhas Junnan oli tuleminen. Jos setäherra ei olisi tietänyt lesken taloudellisia asioita tarkemmin, kuin leski itse, niin arvatenki olisi Junna pianki tullut korjaamaan perintötä; mutta nyt oli, onnettomasti kyllä, seikat sortuneet sille kannalle, ettei talonpojan mahtavalle tavaralle tarvittu muita tasaajia, kun setäherra.