"Onko sinulla siis sielua? Onko sinulla siis todella sielua, Bertalda?" huusi hän moniaan kerran kiukustuneelle ystävättärelleen, kuin tahtoen väkisinkin toinnuttaa tajullensa hänet äkillisestä mielipuolisuudesta tahi järjen salpaavasta aavenä'ystä. Mutta kun Bertalda raivosi yhä hillittömämmin, kun vanhemmat alkoivat ääneensä vaikertaa ja seurue kiistellen ja kiihtyen jakausi eri puolueiksi, pyysi hän joutuin niin arvokkaasti ja vakavasti vapautta puhua miehensä huoneissa, että kaikki hiljeni hänen ympärillään kuin viittauksesta. Hän astui sitte pöydän yläpäähän, missä Bertalda oli istunut, nöyränä ja ylpeänä, ja puhui seuraavaan tapaan, kaikkien kiinteästi katsellessa häntä:
"Te ihmiset, jotka näytätte niin vihamielisiltä ja järkkyneiltä, niin säälittömästi tärvellen rakkaan juhlani — oi Jumalani, minä en teidän järjettömistä tavoistanne ja kovasta mielenlaadustanne mitään tiennyt enkä kaiketi ikänäni niihin totu. Että minä olen kaiken alottanut nurinkurisesti, se ei minusta johdu; uskokaa pois, se johtuu yksinomaan teistä, niin vähän kuin mielestänne siltä näyttäneekin. Sen vuoksi onkin minulla teille vain vähän sanottavaa, mutta yksi seikka on sanottava: minä en ole valehdellut. Todistuksia ei voi enkä tahdo teille antaa vakuutukseni vahvikkeeksi, mutta vannon sen kyllä. Minulle sen on sanonut sama, joka Bertaldan houkutteli vanhemmiltansa veteen ja jälkeenpäin asetti viheriälle niitylle herttuan polun varteen."
"Hän on loitsijatar", huusi Bertalda, "velho, joka on tekemisissä pahojen henkien kanssa. Hänhän tunnustaa sen itse."
"Enkä tunnusta", vastasi Undine, katseittensa säihkyessä pelkkää viattomuutta ja varmuutta. "En ole mikään noita; katselkaahan vain, olenko!"
"Siispä hän valehtelee ja kerskuu", tokaisi Bertalda, "eikä voi pysyä vakuutuksessaan, että minä olen näiden alhaisten ihmisten lapsi. Herttualliset vanhempani, pyydän teitä, viekää minut pois tästä seurasta ja tästä kaupungista, missä minua koetetaan vain herjata."
Mutta vanha kunnioitettava herttua jäi seisomaan vakaasti ja hänen puolisonsa sanoi:
"Meidän täytyy kaikin mokomin tietää, miten on asian laita. Jumala varjelkoon, että ennen astun askeltakaan tästä salista!"
Silloin lähestyi vanha kalastajanvaimo, kumarsi syvään herttuattarelle ja sanoi:
"Te avaatte sydämeni, korkea, Jumalaa pelkäävä rouva! Minun täytyy teille sanoa, että jos tuo häijy neiti on minun tyttäreni, niin hänellä on orvokin muotoinen luomi hartiain välissä ja samanlainen vasemman jalan rinnassa. Kunhan hän vain suostuisi minun kanssani poistumaan salista!"
"Minä en itseäni talonpoikaismuijalle paljasta!" tokaisi Bertalda, ylpeästi kääntäen hänelle selkänsä.