»Onko hän kuollut äkkiä?» kysyin minä osaaottavasti.
»Hm — ettäkö äkkiä —?» murahti rantavouti kääntäen ruumiin toiselle kyljelle. »Vaatteina mitä lie ryysyjä…»
Eräs toinen arveli, että mies oli saanut ohimoonsa iskun ja sen johdosta suistunut laivasta mereen.
Lääkäri aukaisi virallisesti vainajan silmäluomet ja paineli silmämunaa. Hän muistutti minusta pikkupoikia, jotka leikkivät suurilla turskanpäillä.
»Olipa tässäkin muka syytä juoksuttaa minua tänne. Näkeehän jokainen, että mies on kuollut kuin kivi.»
Sen pituinen se ruumispuhe, minkä vainaja sai osakseen.
Tämä tapaus osoitti minulle, kuinka mutkattomasti tällaiset asiat Skagenilla toimitetaan. Kaikki ovat Herralle kuoleman velkaa. Tänään se voi tavata sinut, huomenna minut, ja siksi on parasta olla sitä kovin paljon ajattelematta.
Kun toisella kertaa tapasin skagenilaiset tuttuni, puuttui yksi heistä,
Hans Lauritsen.
»Minne Hans on joutunut?» kysyin.
Luotsi Ole Kristoffersen paineli tapansa mukaan piipunpesän sisällystä alemmaksi ja teki varsipuolella merkitsevän liikkeen merelle päin.