Holger Drachmannin mukaan.
Eräänä päivänä kävelin hietikolla Skagenin pohjoisrannalla. Ilma oli sumuinen, niin että majakkatornin huippua tuskin erotti. Se kohosi kuin suunnaton masto harmaanvalkoisten hietaharjanteitten yläpuolelle. Pitkin ranta-matalikkoa virui hajallaan laivahylyn pirstaleita; ulompana murtuivat tyrskyt hietasärkkiin meuruten kuin kaukainen karjalauma marskimaalla. Se saattoi olla lähenevän myrskyn enne, mutta myös laantuneen jälkisoitto.
Rannalla, jota vesi nuoleksi pitkinä, valkeina kielekkeinä, seisoi muutamia miehiä.
He tuijottivat kaikki yhteen kohti ja näyttivät syventyneen jonkun esineen tarkastamiseen.
Astuin luokse ja tervehdin. He vastasivat lyhyesti tervehdykseeni ja jatkoivat arvelujansa.
»Kuollut se kai on», virkkoi luotsi Ole Kristoffersen painellen lyhyen piippunsa sisällystä sormellaan.
»Se on vielä nuori mies», huomautti kalastaja Sören Kappelborg. — »Sillä taitaa olla ihan uudet saappaat?» tuumi Jens Taneren itsekseen pureskellen miettiväisenä mälliänsä. — »Se näyttää ruotsalaiselta», virkahti puheen lopuksi Hans Lauritsen ja kahlasi muutamia askelia veteen tuodakseen esineen maalle.
Nämä Skagenin miehet olivat vanhoja tuttujani.
Esine oli rantaan ajautunut ruumis, nimetön ja koditon tuntematon, jolla ei ollut yllään monta vaatekappaletta.
Väkeä tuli lisää. Tuntematon kannettiin pois, ja ruumiinkatselmus pantiin toimeen. Rantavouti ja tohtorikin tulivat paikalle. Tuntematon ei näyttänyt kauan maanneen vedessä. Hänellä oli nuorekkaat, miltei miellyttävät kasvot. Otsassa oli suuri kuhmu.