Tunti tunnin perästä kului tässä hirveässä kamppailussa elämän ja kuoleman välillä. Mutta uusi toivo heräsi miehessä, kun laiva läheni ja hän kuuli selvästi tykinlaukauksen kajahtavan. Nyt hän saattoi erottaa jo kannenkin, vieläpä ihmisetkin, jotka tulen valossa liikkuivat edestakaisin. »Hoi — hoi — hoi!» kajahti hänen hurja, epätoivoinen huutonsa tovereille, jotka häntä huomaamatta olivat ajautumaisillaan hänen ohitseen. »Hoi, hoi!»
Taas syntyi ankara taistelu elämästä ja kuolemasta, sillä kalat hyökkäsivät ihmisäänen houkuttelemina joka puolelta häntä kohti. Yltympäri piirtelivät niiden tummat selät vedenpintaa. Tuontuostakin sattui hänen iskunsa maaliin; sitkeäpuisen seipään pää oli jo ruhjoutunut epätoivoisista iskuista — iskuista, jotka olisivat saaneet härän pyörtymään, mutta jotka haikalaan vaikuttivat harvoin enempää kuin että vähäksi aikaa karkoittivat sen.
Ja laiva? — Tuossa se kulki, miltei äänenkantaman päässä. Taas pamahti tykinlaukaus, ja hän käytti sitä seurannutta hiljaisuutta päästääkseen uuden, vihlovan hätähuudon. Noin lähellä oli pelastus ja kuitenkin niin saavuttamattomissa! Tuuli puhalsi sieltäpäin; niin selvään kuin hän kuulikin tykinlaukaukset, vieläpä silloin tällöin luuli erottavansa jonkun yksityisen ihmisäänenkin kannelta, oli hänen oman huutonsa kuitenkin mahdoton kantaa sinne asti. Vain viholliset hänen ympärillään se teki yhä valppaammiksi ja himokkaammiksi, ja niiden hyökkäykset laajenivat laajenemistaan. — Tähän asti oli pelastuksentoivo pitänyt yllä hänen voimiaan ja rohkeuttaan — nyt ne menivät aivan lamaan, kun hän näki laivan ajautuvan ohitseen eikä voinut millään tavalla ilmaista lähellä-oloaan. Ainoastaan kouristuksentapainen, miltei tajuton itsesäilytysvaisto sai hänet vielä viimeisiin voimiin, viimeiseen hengenvetoon asti puolustautumaan ahnaiden petojen hyökkäyksiä vastaan.
Niin kului yö. Eteläisellä taivaalla loistava Risti-tähdistö kääntyi hitaasti, hitaasti lanteen päin, ja kaukana idässä alkoi aamu sarastaa. Hän näki sen vielä — näki auringon nousevan merestä, erotti jälleen laivansa ääripiirteet, solakat mastot ja piukoitetut purjeet, tahtoi vielä viimeisen kerran yrittää antaa tietoa itsestään ja koetti riisua paidan yltään liehuttaakseen sitä, jotta tähystäjä sen näkisi mastostaan, — mutta ei jaksanut enää. Jäsenet olivat jäykät ja turtuneet, ääntäkään ei enää lähtenyt kurkusta, heikkoa korinaa vain. Silmiä poltti, päätä huimasi, ja uusi, hurja aatos välähti hänen mielessään kuin virvatuli aavalla merellä ja tuntui karkoittavan kaikki avun ja pelastuksen ajatukset, kaiken toivon ja selvänäköisyyden.
Hän alkoi etsiä ympärillään yhä vieläkin väsymättä uiskentelevien haikalojen joukosta erästä, jonka kimppuun aikoi viskautua ja jonka aikoi surmata terävällä, lyhyellä puukollaan, samalla kun itse heittäytyisi kuolemaan. Se oli, tuo samainen hai, ahdistanut häntä herkeämättä, antamatta hetkenkään lepoa; yhä uudelleen se oli hyökännyt, vaikka oli joka kerta saanut tukevasta seipäästä iskun, niin että oli täytynyt peräytyä. Se oli ahnain koko joukosta, ja sille hän tahtoi verisesti kostaa.
Mutta hänen voimansa uupuivat; hirvittävä henkinen ja ruumiillinen jännitys uhkasi lannistaa hänet. Päivännousun jälkeen eivät haikalat enää suorastaan ahdistaneet häntä hyökkäyksillään, sillä olihan hän joka tapauksessa varma saalis, mutta eivät ne myöskään poistuneet surmatun valaan lähettyviltä. Hän oli vaipunut polvilleen ja seurasi puolittain tajuttomasti katseillaan tummien, uhkaavien selkäevien liikkeitä. Laivan hän oli jo kokonaan unohtanut. —
Pelastavasta veneestä kajahtanut äänekäs huuto vasta havahdutti hänet huumauksesta. Hän näki veneen, mutta näytti tuskin käsittävän, mikä sen tarkoitus oli ja missä hän itse oikeastaan oli. Mutta hän oikaisihe kuitenkin vielä kerran — tunsi olevansa toisten käsien tukemana, kuuli ystävällisiä, sydämellisiä, rohkaisevia sanoja ja lysähti tiedottomana veneen pohjalle.
Harpuunimies oli tosin saanut sellaisen määräyksen, että jos hän saavuttaa laivasta nähdyn tumman pisteen ja löytää kuolleen valaskalan, tulee hänen antaa merkki liehuttamalla mukaan otettua valkoista lippua ja sitten jäädä paikalle odottamaan, kunnes toiset veneet ehtivät hänen avukseen saalista hinaamaan. Mutta eiväthän he olleet aavistaneet, että löytäisivät valaan selästä puolikuolleen toverinsa. Siksi hän kyllä antoi sovitun merkin, mutta kiinnitti sitten lipun valaan ruumiiseen, jotta toiset veneet osaisivat paikalle, ja läksi kiireimmän kautta soutamaan takaisin laivalle viedäkseen pelastetun miehen sinne.
Kolme haikalaa, jotka eivät tahtoneet näin helpolla luopua varmaksi luullusta saaliistaan, lähti seuraamaan venettä, ja harpuunimies, joka hyvin käsitti, kuinka ne olivat toveri parkaa hätyytelleet ja kiduttaneet, surmasi ne yksitellen heittokeihäällään.
Tarina nykyajalta.