»Tämä on hirveää!» voihkasi Patrik, joka töin tuskin jaksoi pysytellä häntä vielä suojelevan valaanruumiin päällä. — »Hirveää on kuolla näin, saamatta apua mistään!» — Ja silmä etsi epätoivoisena pelastavaa laivaa, joka risteili kaukana, kaukana taivaanrannalla, lähestyen toisia veneitä. Ja jospa siellä toverit häntä kaipaavatkin ja etsivät, ja jos he, kun eivät enää löydä venettä kaukoputkella, risteilevät täällä vaikka päiväkausia — mitä se häntä auttoi? — Hänellä oli enää aikaa vain jokunen tunti, ehkä ainoastaan muutama minuutti, ja hänen pyövelinsä ilakoivat hänen ympärillään, milloin poukahtaen ilmaan, milloin sukeltaen veden alle. Ne olivat vastikään saaneet tyydyttää hurjaa himoansa, mutta se himo oli sammumaton.
Kauhuissaan hän peitti silmänsä kädellään, miltei unohtaen oman vaaransa, päästäkseen vain näkemästä toveriensa kuolinkamppailua — samaa kohtaloa, joka häntä itseänsä odotti. Mutta veden sihinä ja polskahtelu hänen ympärillään pakotti hänet lopulta kuitenkin ajattelemaan omaa pelastustaan tai ainakin viivyttämään tuhon tuloa valmistaakseen edes jotakin tilaa avun saapumisen mahdollisuudelle. Itsesäilytysvaisto turvautuu viime hetkeen saakka oljenkorteenkin.
Valaan selässä oleva harpuuni, jonka hän varmuuden vuoksi painoi vielä syvemmälle, oli tukena, jonka avulla hän saattoi pysytellä liukkaalla, sileällä pinnalla luisumatta veteen. Pari kertaa hän tosin oli ajatellut kaivaa raudan irti, käyttääkseen sitä puolustusaseena ahnaita haikaloja vastaan, mutta oli lopulta kuitenkin luopunut siitä tuumasta. Sillä jos aallot olisivat huuhtaisseet hänet valaan selästä veteen, olisi teräväkin ase ollut riittämätön turva nopeaa haita vastaan, joka hyökäten milloin Hiiltäkin suunnalta olisi viimein kuitenkin saanut uhrinsa kiinni ja mahdollisesti isketyistä haavoistakin huolimatta vienyt hänet muassaan syvyyteen.
Mutta yhden asian hän saattoi tehdä. Harpuunin varsi, lyhyt, jykevä, parin tuuman paksuinen tammiseiväs, oli vielä terässä kiinni. Hän irroitti sen ja katkaisi sen toisessa päässä olevan köyden vyössään olevalla lyhyellä veitsellä, jommoinen kaikilla merimiehillä on aina mukanaan. Sitten hän solmittuaan köyden harpuunirautaan kiinni kääräisi sen vasemman kätensä ympäri, saadakseen varmemman tuen, ja tarttui iloisen itseluottamuksen täyttämänä oikealla kädellään tukevaan seipääseen, asettuen hammasta purren ja uudestaan elpyneellä rohkeudella odottamaan vihollisen ensi hyökkäystä. Sitä sai kuitenkin varrota verrattain kauan.
Haikalat olivat toistaiseksi kylläisiä, ja vain leikitellen ne uiskentelivat veren punaamissa aalloissa himoitsematta uutta saalista. Veren seassa uiskennellessa niiden vainukin tylsistyi, ja monta kertaa ne koettivat, vaikka turhaan, tarttua hampaillaan valaan liukkaaseen, leveään ruumiiseen; tavoittelivatpa ne laiskasti ja veltosti veneen pirstaleita ja airojakin, joita ajelehti vedessä, pitivät puupalasta hetken ajan kidassaan tai työntelivät sitä edellään pyöreällä, lapiomaisella yläleuallaan.
Onneksi oli jotenkin tyven; vain itäpasaati nostatti pieniä laineita, joissa valaan ruho hiljalleen keinui ylös ja alas. Haikalat eivät olleet vielä tulleet niin lähelle, että olisivat nähneet miehen, tai jos olivatkin nähneet, niin eivät välittäneet hänestä, ja hän toivoi jo mahdollisesti saavansa olla rauhassa paikallaan, kunnes laiva tulisi pelastamaan hänet tahi edes lähettäisi veneen. Mutta missä laiva oli? — Hyvä Jumala, ei pelastuksen toivoakaan vielä pitkään aikaan; sillä näinkin pitkältä matkalta merimiehen silmä erotti, että laiva kulki hänestä poispäin, pyrkien vastatuuleen. Toiset veneet olivat jo palanneet, ja kun valaat oli kiinnitetty laivan syrjiin, ei enää ollut mahdollista ruveta häntä etsimään.
Aurinko paistoi tulikuumasti hänen päälaelleen, ja hänen kielensä tarttui kitalakeen kiinni. Vettä! Vilpoisat laineet kostuttivat hänen jalkojaan, ja näinkö sitten kuitenkin täytyi tässä nääntyä? Hän laskeutui polvilleen ja pesi otsansa, ohimonsa, silmänsä ja huulensa saadakseen viileyttä hehkuvassa helteessä. Suojellakseen päätänsä polttavilta auringonsäteiltä solmi hän sen peitteeksi nenäliinansa, sillä haaksirikossa hän oli kadottanut lakkinsakin.
Mutta tämä liikunto nähtävästi kiinnitti erään haikalan huomion häneen; vaikka peto olikin ylen kylläinen, ei se kuitenkaan voinut hillitä raateluhimoaan. Kun mies kohotti päänsä, näki hän, että eräs kaikkein suurimmista ympärillä risteilevistä tummista selkäevistä lähestyi häntä ripeällä vauhdilla. Hän ennätti tuskin suoristautua ja kohottaa aseensa lyöntiin, kun noin kolmentoista jalan pituinen venkale jo syöksähti suoraan häntä kohden ja yritti nousevan aallon mukana ponnahtaa valaan selkään temmatakseen sieilä-olijan alas. Mutta vaaran keralla palasi merimieheen entinen reipas, huimapäinen rohkeus. Raskas harpuuninvarsi oikeassa kädessä ja tukiköysi vasemman käden ympäri kierrettynä hän läimäytti vedestä esiinpistäytyvää petoa päähän niin vimmatun voimakkaasti ja taitavasti, että hai puoli pyörryksissä luisui takaisin ja upposi, ennenkuin hän ehti iskeä uudelleen. Mutta melu, loiske ja lyönti oli houkutellut toiset pedot paikalle, ja vaikkeivät ne kohta suorastaan hyökänneetkään urhean ihmislapsen kimppuun, joka uskalsi niitä uhmata niiden omassa elementissä, uiskentelivat ne kuitenkin hänen ympärillään yhä pienenevässä kehässä ja tulivat pari kertaa niinkin lähelle, että hän sai tukevalla seipäällään kolhaistuksi niitä kiduksien yläpuolelle ja siten annetuksi pienen muistutuksen vastaisen varalle. Mutta hai on ahnaan uppiniskainen otus, ja vaikka sitä pahoinkin haavoittaisi, palaa se yhä uudelleen vainuamansa saaliin luo, niin kauan kuin voimia vähänkin on jäljellä. Niinpä tässäkin. Kerran toisensa jälkeen sai raskas seiväs huomauttaa pedoille, ettei tässä ollut mitään niitä varten, ei ainakaan niin kauan kuin nuori irlantilainen vielä tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi taistelemaan nälkää ja janoa, polttavaa auringonpaistetta ja kauhean vaaran synnyttämää lakkaamatonta hermojännitystä vastaan.
Entä laiva? — Sieltäpäin ei ollut pelastuksen toivoa. Yhä alemmaksi laski aurinko, ja ylen kaukana oli vielä laiva välkkyvine purjeineen. Mutta ympärillä uiskentelevat pedot kävivät yhä himokkaammiksi ja koettivat tuontuostakin, vaikka turhaan, iskeä hampaansa valaan sitkeään nahkaan. Ja kun tähdet idässä syttyivät ja vähitellen levisivät yli koko taivaankannen, näki hän niiden loistavien säteiden väreilevän fosforivälkkeisessä vedessä, haikalain uiskennellessa hänen ympärillään yhä ahtaammassa kehässä. Yön tulo lisäsi hänen asemansa vaarallisuutta.
Hyvin hän tunsi laivansa merkkilyhdyt, jotka oli kadonneita varten ripustettu mastoihin. Kun tuli pilkkopimeä, näki hän myös rasvasoihtujen punaisen loimon, vieläpä raaninkeitto-uunienkin himmeän valohohteen, joka heijastui piukoitetuista purjeista. Mutta mitä se häntä auttoi? Miten hän olisi saattanut toivoa, että hänet laivasta huomattaisiin sysimustassa yössä ja että hänet voitaisiin pelastaa ja vapauttaa hirveästä asemastaan? Ja oliko ihmisvoimilla mahdollista kestää tätä kauheutta huomisaamuun asti? Hän jaksoi tuskin enää pysytellä jaloillaan ja etsi vähäistä lepoa edes siitä, että laskeutui polvilleen kummalliselle lautalleen minuutin ajaksi tai niin kauaksi kuin pedot kulloinkin jättivät hänet rauhaan. Koettipa hän kerran — vain yhden ainoan kerran — oikaista itsensä pitkäkseenkin veden peittämälle alustalle. Turha toivo! Kiusanhenget eivät antaneet hänelle rauhaa, ja läheltä piti, etteivät ne yllättäneet häntä, tarttuneet kiinni ja temmanneet alas ja kuolemaan. Ahnain niistä, eräs nuori kala, tuskin enemmän kuin kahdeksan jalan mittainen, iski kerran harpuuniinkin, jonka takana hän seisoi, ja piti siitä hampaillaan kiinni, kunnes takaisin loiskahtava aalto jätti sen melkein kuivalle valaan selkään. Mutta silloin Patrikin harpuuninvarsi kumahtikin niin lujasti häijyläisen kalloon, että peto huumaantuneena luiskahti alas, käänsi valkoisen vatsansa ylöspäin ja upposi. Mutta toisia tuli sen sijalle. Välkkyvä juova, jonka ne jättivät jälkeensä mustaan veteen, ilmaisi niiden tulon ja kehotti onnetonta joka kerta olemaan varuillaan ja torjumaan hyökkäyksen.