Veneen keulassa seisoi peränpitäjä keihäineen, ihan tuon »rasvavuoren» yläpuolella, joka suorastaan kohosi hänen jalkainsa alta; mutta hänen käsivartensa vapisi, eikä hän uskaltanut näin läheltä viskata keihästään jättiläispetoon, joka yhdellä ainoalla iskulla olisi voinut lyödä liiskaksi koko venekunnan. »Heitä — heitä, tuhat tulimmaista!» kiljui Patrik, välittämättä ollenkaan vaarasta ja ajatellen tällä hetkellä ainoastaan sitä, että saalis oli tuossa miltei käden ulottuvilla. »Sinähän riivattu päästät sen ihan käsistä!» Ja siepaten oman keihäänsä näytti hän hurjalla ilolla odottavan hetkeä, jolloin saisi lennättää terävän raudan pedon rintaevän juureen.
Peränpitäjä epäröi vielä, mutta ainoastaan lyhyen tuokion; sillä jos hän olisi päästänyt suotuisan tilaisuuden käsistään, olisi ollut epävarmaa, tokko säikytetty valas olisi enää ensinkään palannut Purje, jonka harpuunimies oli heti kiskaissut ylös, pullistui tuulesta, ja vene syöksähti harpuunimiehen ohjaamana täyttä vauhtia pakenevan pedon perään. Ja samassa suhahti harpuuni nuoren englantilaisen väkevän käden lennättämättä ja upposi valaan selkään tarttuen kiinni sitkeään silavaan. Vks-kaks oli purje laskettu alas, airot vedetty sisään ja peränpitäjä lennähti keulasta paikallensa peräsimen ääreen luovuttaen keulapaikan harpuunimiehelle, jonka tehtävänä oli antaa valtameren hirviölle surmanisku. Harpuunimies on näet valaanpyyntiveneessä ensimäinen johtaja, peränpitäjä toinen. Pyynnin alussa he ovat vaihtaneet paikkaa tai oikeammin sanoen eivät ole vielä asettuneet oikeille paikoilleen; sillä harpuunimies ohjaa veneen valaan kupeelle, mikä kysyy erittäin varmaa ja harjaantunutta kättä, ja peränpitäjä seisoo silloin keulassa varustettuna köydeliisellä harpuunilla, jolla peto on ensin iskettävä ja saatava kiinni. Mutta heti kun harpuuni on tarttunut valaan selkään ja peto siten on tullut vangituksi, asettuu varsinainen harpuunimies paikallensa veneen keulaan, kädessään keihäs (oikea heittokeihäs ilman väkäsiä), millä surmanisku on annettava; keihään täytyy osua juuri rintaevän takana olevaan tummahkoon syvennykseen, sillä vain siten voidaan tämä mahtava eläin haavoittaa kuolettavasti.
Köysi, johon harpuuni oli kiinnitetty, purkautui suhisten ulos aukosta, joka tarkoitusta varten oli tehty veneen keulaan, ja vene syöksyi huimaa vauhtia eteenpäin sinne tänne vääntelehtivän valaan perässä. Patrik seisoi nyt keulassa, heittokeihäs koholla, ja miehet lappoivat kaikin voimin köyttä sisään, vetääkseen pienen aluksensa vangitun pedon luo, jolle nyt oli annettava surmanpisto.
Vihdoin oli päästy sen kupeelle; Patrik taivuttihe taaksepäin, ja samalla kun jättiläispedon pyrstö iski veteen aivan heidän vieressään ja valas otti vauhtia paetakseen vaaraa, suhahti kuolettava teräs sen pehmeään kylkeen upoten siihen syvälle. Silmät voitonriemusta välähtäen kiskaisi harpuunimies aseensa takaisin uudistaakseen piston, mutta samassa valas teki kuolonkamppauksessaan äkillisen ja raivokkaan käännöksen, niin että syntyi kuohuva ja kihisevä hyökyaalto.
»Sakeaa verta, sakeaa verta!» huusivat miehet riemuiten, mutta »Takaisin!» kiljaisi harpuunimies. Peränpitäjä viskautui koko painollaan melaansa vasten ja ponnistautui kauas laidan ulkopuolelle saadakseen keulan äkkiä kääntymään. Mutta ennenkuin miehet ennättivät viskata airot hankaimiin, ryntäsi ärsytetty peto, joka nyt näki vainoojansa ihan edessään, kita auki heitä päin. Se ponnahti korkealle vedestä, jättiläiskita ammollaan, ja juuri veneen kääntyessä se iski hampaansa sen keskikohtaan ja puristi leukansa yhteen pirstoen ohuet lankut ikäänkuin ne olisivat olleet paperia.
Patrik näki vaaran ja oivalsi heti paikalla, mikä heitä uhkasi. Levollisena ja varmalla kädellä hän kuitenkin vielä singahutti keihäänsä suoraan vihollisen silmään puhkaisten sen — mutta venettä hän ei sillä saanut pelastetuksi. Raivoisa peto tuskin enää tunsikaan uutta haavaansa kuolinkamppailussaan; sakeaa, tummaa verta purskuttaen ja koston vimman villitsemänä se puri veneen murskaksi, ja tuokion kuluttua uiskenteli kuohuvassa, verisessä vedessä sekaisin pirstaleita ja ihmisiä, jotka itsesäilytysvaistonsa ohjaamina haparoivat laudanpalasia käsiinsä.
Patrik itse oli veteen suistuessaan vaistomaisesti ja kouristuksentapaisesti tarrautunut köyteen, joka oli kiinnitetty harpuuniin. Se kietoutui hänen käsivartensa ympäri ja veti hänet tuokion kuluttua valaan perässä verisen kuohun halki aavalle ulapalle ja sitten veden alle. Hän olisi ollut hukassa, jos pedon henki olisi säilynyt muutamia sekunteja kauemmin. Mutta ensimäinen heitto oli ollut kuolettava; valas kohosi jälleen pinnalle, ui pari pientä kierrosta, pieksi aaltoja jättimäisillä evillään ja jäi sitten kuolleena hiljalleen ajelehtimaan veristen aaltojen mukana.
Patrik, joka oli jälleen päässyt ilmaa hengittämään ja tahtomattaan joutunut kuolleen valaan hinausköyteen, veti sitten ripeästi itsensä veden pinnalla uiskentelevan jättiläisruhon luo ja tarttuen siinä vielä pystyssä törröttävään harpuuniin heilautti itsensä valaan selkään. Samassa kajahti hänen takanaan hurja huuto. Hän kääntyi kauhistuneena katsomaan — hätähuuto tuntui aivan erityisen kamalalta ja pöyristyttävältä. Hänen sydäntään viilsi kuin veitsellä, kun hän vähän matkan päässä takanaan erotti kahden haikalan tummat selkäevät, jotka liikkuivat sinne tänne, samalla kun aivan lähellä häntä veden loiskina ja aaltojen pieksiminen osoittivat paikkaa, missä eräs hänen tovereistaan taisteli kuolonkamppailuaan kolmannen pedon hirmuisissa hampaissa.
Kuten korppikotkat joka haaralta kokoontuvat kuolevan eläimen ympärille, niin nousevat syvyydestä haikalat äkkiä ja odottamatta uimarin tuhoksi, ja mihin ne kerran ovat iskeneet kiinni, se pysyy niiden omana ja sen ne pitävät kuin rautaisissa pihdeissä pyöriskellen vinhasti ympäri.
Siellä täällä ajelehti vielä joku poloinen haaksirikkoinen joko tarrautuneena veneenpirstaleihin tai airo kädessä pysytellen pinnalla; mutta vain kolme oli enää hengissä kaikista niistä voimakkaista, elämänhaluisista miehistä, jotka vielä muutama minuutti sitten olivat rohkeasti ja uhmaten katsoneet vaaraa silmiin, ja meren hyeenat raivosivat heidän keskuudessaan. Mitä auttoi siinä voimaton nyrkinisku, mitä vihlova epätoivon huuto — se oli vain suloista soitantoa noiden kylmien, hirmuisten, kissansilmäisten, jättiläisvoimaisten petojen korville, ja verinen vaahto, joka hetken kuluttua uiskenteli meren pinnalla, oli poloisten käärinliinana ja haudan osoittajana.