»Patrik, jumaliste!» huusi nyt harpuunimieskin. — »Mutta missä toiset ovat?»
Uudistettu kysymys hävisi yleiseen hämmästyksen huutoon, kun he lähemmäksi päästyään tunsivat haaksirikkoisessa todellakin neljännen harpuunimiehen, nuoren irlantilaisen Patrikin, mutta lisäksi näkivät, ettei hän ollutkaan millään lautalla eikä kaatuneen veneen pohjalla, vaan kuolleen valaskalan selässä polvillaan. Valas oli painunut muutaman tuuman vedenpinnan alle. — Vasemman kätensä ympäri mies oli kietonut köydenpätkän, jonka toinen pää oli kiinni harpuunissa, mikä vielä oli pedon ruumiissa pystyssä. Vain siten oli hän voinut pysytellä liukkaalla paikallaan. Oikeassa kädessään oli hänellä harpuunin varsi, jonka hän oli leikannut köydestä irti ja jota hän piteli niin kouristuksentapaisesti, ettei tahtonut hellittää siitä vielä silloinkaan, kun vene laski hänen viereensä ja kaikkien kädet ojentuivat häntä auttamaan.
Mies parka oli kalmankalpea eikä saanut ääntäkään suustansa — vieläpä hänen katseensakin harhaili villinä ja tuijottavana toverista toiseen, ikäänkuin hän ei olisi enää tuntenut heitä. Koneentapaisesti hän vain nousi astuakseen veneeseen, mutta lysähti heti tajuttomana kokoon, kun tunsi allansa tukevan pohjan. Hän oli viettänyt hirveän yön, ja meidän on nyt palattava takaisin siihen hetkeen, jolloin hän veneineen jätti toiset lähteäkseen tavoittamaan laumasta eronnutta yksinäistä valasta.
* * * * *
Valas oli noin viidensadan askelen päässä, kun he kääntyivät soutamaan sitä kohti, ja välimatka lyheni, kun se sukelsi useita kertoja ja sitten taas verkalleen nousi pinnalle, aavistamatta vihollisten tuloa. Se kääntyi yhä enemmän tähänastisesta suunnastaan, aikoen mahdollisesti palata laajassa kaaressa äskeiselle temmellyspaikalleen; mutta sitten se jälleen muutti suuntaa ja alkoi uida tuulen ja virran mukana suoraan länttä kohti. Patrik, neljännen veneen harpuunimies, nostatti purjeen, tuulen käydessä myötäiseksi, voidakseen nopeammin ja äänettömämmin seurata valasta. Mutta tämäpä — joko sitten omaksi huvikseen tahi mahdollisesti saatuaan kaikesta varovaisuudesta huolimatta vihiä vihollisesta — lisäsi vauhtiansa niin, että vene suotuisasta tuulesta huolimatta pääsi vain hyvin hitaasti lähestymään. Ja lopulta, kun oli suurella vaivalla päästy miltei heittovälin päähän, valas yhtäkkiä sukelsi, ja seuraavassa tuokiossa vene kiiti yli sen paikan, mihin peto oli uponnut ja missä vesi vielä pyöriskeli häränsilminä.
»Purje alas!» kajahti silloin ripeästi ja varmasti harpuunimiehen käsky. Pieni raakapuu putosi silmänräpäyksessä, vene hiljensi vauhtiaan, ja peränpitäjä nousi esimiehensä viittauksesta seisomaan, harpuuni kohotettuna, ollakseen valmiina heittämään oitis, niin pian kuin valas jälleen näyttäytyy. Itse hän kyllä epäili onnistumista, arvellen ettei peto tällä kohtaa nouse pinnalle, ja osoitti kädellään kauemmaksi eteenpäin, katsoen kysyvästi harpuunimieheen. Mutta tämä, vaikka oli vuosiltaan nuori, oli kuitenkin vanha valaanpyytäjä, ja päättäen siitä tavasta, millä valas oli sukeltanut, piti hän edelleen varmana, että se oli vain hetkeksi pysähtynyt tähän ja että se pitemmälle sukeltamatta oli pian jälleen nouseva pinnalle. Purje lepatti velttona mastoa vasten, ja harpuunimies piti vielä kiinni sen nostoköydestä, ettei hukkaisi hetkeäkään, jos takaa-ajoon olisi vielä pakko ryhtyä. Sillaikaa miehet, jotka oli kaiken varalta taas pantu hiljalleen soutamaan, katselivat tarkkaavaisina allansa olevaan kirkkaaseen veteen, mielessä epävarma toive, että saisivat nähdä veden alla uiskentelevan pedon ja voisivat sen mukaan määrätä suuntansa.
»Tuolla ui jotakin!» huudahti äkkiä eräs miehistä tukahutetulla, kauhunsekaisella äänellä. »Tuolla ihan allamme — se nousee!»
»Hst!» varoitti päällikön ääni. »Hiljaa — hiljaa, muuten se pelästyy ja karkaa! Missä?»
»Tässä ihan — nyt se nousee!» kirkaisi kolme tai neljä ääntä yhtaikaa, ja miehet tarttuivat vaistomaisesti airoihin.
»Takaisin — huovatkaa — henkenne edestä!» kiljahti samassa harpuunimieskin, joka laidan yli kumartuneena näki vaaleanvihreän jättiläisruhon nousevan syvyydestä salaman nopeudella. Hän ymmärsi hyvin, mihin vaaraan he joutuisivat, jos merihirviö noustessaan hiukankin hipaisisi venettä. Miltei samassa silmänräpäyksessä airot läiskähtivät veteen, mutta vene oli tuskin ehtinyt peräytyä yhden pituutensa vertaa, kun mahtavan kaskelotti-valaan jättiläiskokoinen, tylppä pää jo kohosi vedenpinnalle, hirveä, kaltainen kita puoliavoimena. Samassa se ponnahutti itsensä ilmaan ja syöksyi heti sen jälkeen huimaa vauhtia eteenpäin, puhaltaen kummallekin puolelleen paksun usvasuihkun, paetakseen vierasta esinettä, venettä, jonka se tietysti oli heti nähnyt.