Hyvin todennäköistä oli, että haavoitettu valas oli pirstonut veneen ja ettei miehistö ollut kauan jaksanut uimalla pysyttäytyä veden pinnalla. Meri tosin oli verrattain tyven, mutta hirvittävä haikala vainuaa pian isketyn valaan veren. Laivankin ympärillä noita ahnaita petoja uiskenteli paraikaa kuusi tai seitsemän kappaletta maltittomina odottaen saaliin paloittelemista ja tuontuostakin syöksähtäen raatojen kimppuun, saamatta kuitenkaan teräviä hampaitansa pystymään jättiläishirviön sitkeään nahkaan. Samoin oli niitä kai ilmestynyt kateissa olevan veneenkin ympärille, ja voi miespoloisia, jos he aluksen turvaa vailla joutuivat nälkäisten petojen piirittämiksi.
Tosin oli vielä jäljellä sekin mahdollisuus, että vene oli ehyenä, mutta oli joutunut valaan perässä liian kauas tuulen alle, joten paluu ei käynyt niinkään pikaisesti; vene on vain pienoinen pilkku äärettömällä valtamerellä ja voi helposti jäädä huomaamatta parhaallakin kaukoputkella katsottaessa.
Mutta paluu-suunta oli eksyneillä arvatenkin selvillä, ja jotta he sen tietäisivät varmasti yön pimeydessäkin, kiinnitettiin keula- ja päämastcn huippuihin lyhty kumpaankin, jotteivät he pimeässä soutaisi laivan ohitse. Pimeän tultua sekä puoliyön ja aamuvahdin aikana kapteeni sitäpaitsi laukaisutti kannella olevat pienet tykit, jotta niiden paukekin osoittaisi veneelle oikeata suuntaa. Mutta kaikki oli turhaa. Yö kului, eikä kadonneita kuulunut, ei näkynyt.
Saaliiksi saatujen valaiden paloittelu oli sillävälin täydessä käynnissä. Silava irroitettiin suurina viiluina ja nostettiin kannelle erityisten vipulaitosten avulla, jonka jälkeen keittäminen heti alkoi, jottei aikaa hukattaisi hetkeäkään ja jotta rasva saataisiin mitä pikimmin talteen, sillä näillä leveysasteilla se on kovin herkkää pilaantumaan. Suuria tulisoihtuja, joissa polttoaineena oli valaanrasva, riippui jonkinlaisessa rautavanteista kyhätyssä häkkyrässä laivan ulkopuolella valaisten hurjannäköistä, vilkasta näytelmää veripunaisella loimellaan. Jo ennen puoliyötä oli toinen jättiläisvalas kuorittu, ja raskaalla, jykevällä rasvakoukulla nostettiin kannelle hirmuisen suuri pää, sitten kun se ensin oli vedessä irroitettu selkärangasta. Laiva ihan kallistui sen valtavasta painosta.
Päivän koittaessa, kun koko miehistö taas oli ankarassa työssä toisen valaan kimpussa, lähetettiin jälleen pari harpuunimiestä, kumpikin varustettuna kaukoputkella, mastoon tähystämään. Turhaan he tarkastelivat auringon nousuun asti taivaanrantaa joka suunnalta. He eivät löytäneet niin mitään. Mutta vihdoin ensimäisen harpuunimiehen silmä keksi tumman pisteen, joka näkyi nyt kirkkaansäihkyvällä ulapalla. Välimatka oli tosin hyvällekin kiikarille liian pitkä, jotta mitään yksityiskohtia olisi erottanut, mutta asiasta ilmoitettiin kuitenkin kapteenille, joka heti kiipesikin ylös. Joka tapauksessa ui vedessä jotakin, olipa se mitä hyvänsä; mutta se oli liiaksi tuulen yläpuolella. Laiva oli kai yöllä ajautunut sen ohitse. Toinen harpuunimies määrättiin lähtemään veneineen ottamaan siitä selkoa. Ellei se ollutkaan kaivattu vene — sillä veneeltä se ei näyttänyt — saattoi se olla kuollut valas, jota kannatti käydä katsomassa ja joka mahdollisesti voi johtaa kadonneitten jäljille, sillä jos se oli heidän iskemänsä, oli sillä joka tapauksessa laivan harpuuni eli »rauta» vielä ruumiissaan.
Käsky huudettiin mastosta kannelle, ja muutaman minuutin päästä laskettiin vesille vene, joka neljän airon kiidättämänä lähti vinhalla nopeudella siihen suuntaan, jota päämastossa oleva viittakori osoitti. Mutta kapteeni jäi vielä mastoon pitääkseen kiikarillaan silmällä äsken löydettyä pistettä, jottei se pääsisi katoamaan, ja nähdäkseen mitä vene sai aikaan.
Noin puolisen tuntia oli tämä jo kulkenut seuraten ainoastaan laivasta annettua merkkiä, itse näkemättä edessäpäin mitään. Mutta silloin keulassa seisova harpuunimies vihdoin luuli erottavansa suoraan edessään tumman esineen ihan veden pinnassa, Viittakorikin, joka nyt vedettiin takaisin laivaan, osoitti heidän olevan oikealla suunnalla Eikä kestänyt kauan, ennenkuin harpuunimies yhtäkkiä kääntyi puolittain soutajiin päin ja huusi, osoittaen kädellään eteenpäin:
»Vetäkää, pojat, vetäkää minkä jaksatte — tuolla on totisesti ihminen, joka seisoo lautalla tai veneessä tai jossain sentapaisessa — vetäkää lujasti, sillä minusta näyttää, että tulemme ihan viime tingassa!»
Sitten hän kajahutti kovaäänisen »hoi!»-huudon, koettaen herättää vastahuutoa. Mutta mitään vastausta ei kuulunut. Miehet soutivat kaikin voimin, niin että airot olivat taittua, ja vinhasti läheni teräväkeulainen, solakka vene kummallista maaliansa vaahdon kohistessa kokassa.
»Mies siellä on, mies!» huusivat nyt soutajatkin, jotka uteliaina katsoivat taakseen. »Lempo vieköön silmäni, ellei se ole Patrik!» mörähti peränpitäjä ojentautuen suoraksi seisomaan perämela kädessä.