»Harold kuningas» ei ollut suinkaan mikään nopea purjehtija, ainakaan vastatuulessa, ja koko iltapäivä kului, ennenkuin se oli päässyt luovimaan veneille asti ja saanut valaat kiinnitetyksi kummallekin kyljelleen. Toinen venekunta oli jo aikaisemmin palannut laivaan ollakseen apuna sen ohjaamisessa. Heti lähetettiin mies kaukoputki muassaan mastoon ottamaan selkoa siitä, minne neljäs vene oli joutunut ja oliko silläkin saalista, jossa tapauksessa olisi lähetetty kaikki veneet sen avuksi hinaamaan valasta laivalle.
»No, Sirrah, missäpäin se on?» huusi kapteeni kannelta, kun tähänastinen saalis oli tallessa, niin että hän saattoi omistaa huomiota poissaolevallekin veneelle. »Onko se kaukana täältä?»
»En näe sitä missään, sir!» kuului vastaus, ja mies ryhtyi uudelleen kiikaroimaan taivaanrantaa kaikilta ilmansuunnilta.
»Pöllö, älä sinä sinne tuulen päälle tuijota, ei se siellä ole!» huusi kapteeni taas. »Jätä aurinko oikealle ja tähystä tarkasti etelän puolta — sielläpäin sen täytyy jossakin olla.»
Mies teki työtä käskettyä, mutta katseli niin kauan tuloksetta kaukoputkellaan, että kapteeni vihdoin menetti malttinsa ja kapusi vantteja myöten ylös itse tähystämään. Hän alkoi jo käydä levottomaksi tästä katoamisesta.
»Tuolla suunnalla olin pari kertaa näkevinäni jotakin sellaista, sir», sanoi mies kapteenille, joka oli ottanut kiikarin, viitaten kädellään etelälounaaseen. »Minusta tuntui, kuin siellä olisi ollut jokin tumma piste vedessä, mutta kun katsoin tarkemmin, oli se kadonnut.»
»Missä?»
»Tuolla noin, suunnilleen sielläpäin, missä tuo pieni valkoinen pilvi on, — ehkä vielä hiukan lännempänä.»
Kapteeni tähysti kaukoputkella jonkun aikaa osoitettuun suuntaan, pudisti sitten päätänsä ja alkoi etsiä muualta. Mutta turhaan hän viipyi ylhäällä, kunnes aurinko laski taivaanrannan taakse kirkastaen pienimmätkin esineet selväpiirteisiksi ja helposti erottuviksi. Hän ei nähnyt jälkeäkään veneestä, jonka kuitenkin olisi pitänyt tähän aikaan nostaa purjeensa, sillä tulihan siinä-olijain ymmärtää, että heitä jo tähysteltiin laivasta kiikarilla, ja valkea purje loistaa merellä kauas. Ensimäinen harpuunimieskin oli nyt kavunnut mastoon — varmaan oli veneelle tapahtunut joku onnettomuus, ja väki alkoi käydä levottomaksi sen johdosta. Mutta harpuunimieskään ei kiikarilla katsoessaan erottanut mitään veneen tai purjeen tapaista, ja äkkiä lankeava hämärä, jota näillä leveysasteilla yhtä nopeasti seuraa yö, teki tähystyksen pian mahdottomaksi.
»Harold kuninkaan» kapteenilla ei ollut valitsemisen varaa sen suhteen, mitä tässä tapauksessa oli tehtävä. Risteillä edestakaisin hän ei voinut, sen tekivät mahdottomaksi valaat, jotka oli kiinnitetty kummallekin kyljelle. Mutta jos hän olisi tietänyt suunnan, minne ohjata, olisi hän ehkä luopunut saadusta saaliistakin löytääkseen kadonneet miehensä jälleen. Mutta sitten hän vielä toivoi tapaavansa heidät tuulen alapuolelta, ja sinnepäin laiva paraikaa ajautuikin, purjeet tiukalla, pasaatituulen ja päiväntasaajavirran viemänä. Ellei venettä vielä aamullakaan näkyisi, voisi hän jättää jäljelle valaanraadot, mikäli niitä ei siihen mennessä ole ehditty yön aikana nylkeä, kiinnittää niihin lippunsa ja lähteä risteillen etsimään venettä. Vaikka toivotontahan sellainen kadonneiden veneiden etsintä oikeastaan on. Meri on niin äärettömän suuri, ja jos miehet todella olivat kadottaneet veneensä ja uiskentelivat vesivarassa — mistä heidät löytää? Mutta olihan se kuitenkin tehtävä, jottei tunto soimaisi siitä, että osa tovereista oli kevytmielisesti jätetty surman suuhun.