Hän ja Jens ja muutamat muut ottivat veneen ja soutivat sinne. Me näimme, että he ankkuroivat kuuton ja käänsivät sen päin tuulta. Sitten he palasivat laivurin ja hänen matruusinsa kanssa maalle.
Miehillä oli nähtävästi vaikea matka takanaan, ja molemmat, sekä laivuri että matruusi, olivat niin väsyksissä, etteivät jaksaneet pitemmälle.
Laivuri tahtoi nyt miehiä viemään kuuton matalikkojen taitse Frederikshavniin, ja kun oli siinä hetkinen keskusteltu asiasta, lupauduin minä laivan kuljettajaksi, jos Sören Kappelborg, Jens Taneren ja Hans Lauritsen lähtisivät mukaan miehistöksi.
Mennessäni kotiin öljytakkia hakemaan näin, että ilmapuntari laski laskemistaan. Taivaskaan ei ollut kirkas, niin että saimme siis varustautua ottamaan vastaan myrskyä.
No niin, ajattelin minä, on tässä ennenkin kestetty yhtä ja toista, niin jotta eiköhän kestetä nytkin.
Sitä ne toisetkin arvelivat, ja me läksimme kuuttoon sanottuamme hyvästit laivurille ja hänen matruusilleen, jotka olivatkin siksi sairaan ja viheliäisen näköiset, että hyvällä syyllä voivat uskoa aluksensa toisten huostaan.
Tulimme laivaan tuossa yhdeksän tienoissa aamulla. Minä halusin odottaa ja katsella, millaiseksi ilma tästä oikein otti muodostuakseen, ja niinpä me pysyimme siinä ja annoimme aluksen riuhtoa ankkuria, kunnes kello tuli yksitoista. Silloin ankkuriketju katkesi.
’Se meni sen tien!’ sanoi Sören, joka oli vikkelin miehistä. ’Nyt ei kai muuta kuin purjeet ylös ja luovimaan!’
Nostimme pikku purjeet ja annoimme mennä pitkin rannikkoa puolipäivään asti. Sitten keitimme kahvia ja söimme kukin pari voileipää. Se oli ensimäinen ja viimeinen ateria, minkä me siinä kuutossa nautimme.
’Jopa myllertää pahasti!’ sanoi Jens Taneren, nuorin joukosta. Hän oli aluksen kovasta keikkumisesta tullut merikipeäksi. Skagerrakin aallot eivät olekaan, jukoliste, mitään leikintekoa. Mutta muuten poika teki tehtävänsä niinkuin muutkin.