Panimme isoonpurjeeseen kolme reiviä ja fokkiin yhden.
’Pienet on purjeet!’ sanoin minä. ’Mutta vielä pienemmiksi ne tulevat, saatte nähdä.’
Koetimme painautua oman maan puoleen, jottemme olisi joutuneet liian lähelle Ruotsin rannikkoa. Raskaita tuulenpuuskia ajeli pitkin merta, taivas kävi pikimustaksi, ja aallot yltyivät niin korkeiksi, ettei meillä hetken kuluttua ollut öljytakeistamme huolimatta ainuttakaan kuivaa paikkaa koko ruumiissa.
’Vielä tästä pahempaakin tulee’, sanoin minä.
Ja tulikin.
Iltapäivällä raivosi kerrassaan hirmumyrsky, ja tuuli vei meiltä fokkipurjeen mennessään. Reivasimme isonpurjeen niin, että siitä muodostui kolmio.
Liivarin otimme irti ja koetimme sovittaa sitä fokin sijaan. Kappaleen matkaa saimmekin sitä paikoilleen, mutta nyt oli tullut pilkkopimeä ja meidän täytyi alituisesti pelätä, että aallot pyyhkäisisivät keulavantaalla seisovan miehen mereen. Me olimme kaikki enemmän veden alla kuin päällä. Panimme parastamme, ja Sören ja Hans pureutuivat purjeeseen kiinni kuin kissat. Ja lopulla saimme kuin saimmekin liivarin puolittain ylös, mutta se oli tuskin ennättänyt saada tuulta, kun se jo pamahtaen lensi kauas pois.
’Se meni sen tieni’ sanoi Sören.
Nyt olimme ilman kokkapurjetta, ja se on kehnoa seilaamista, kuten kai tiedätte. Oli säkkipimeä; me erotimme ainoastaan hyökyaaltojen väikkeen, kun ne syöksyivät ylitsemme niinkuin Simson filistealaisten kimppuun. Me ajauduimme taaksepäin, ja minun täytyi ohjata länttä kohden, jotta olisimme pysyneet erillämme Ruotsin rannikosta, sillä pahin, mikä meille voi sattua, oli se, että töksähtäisimme siihen kiinni.
Oli, kuten sanottu, tullut pikimusta pimeys. Meillä oli edessämme pitkä yö; hirmumyrsky raivosi, ja me istuimme takapurjeen kappaleen kanssa yksin pienessä kuutossa, joka oli jo ottanut sisäänsä niin paljon vettä, että meidän täytyi ryhtyä pumppuamaan. Hyökyaalto toisensa perästä loiskahti ylitsemme; edestämme pimeydestä kuului räiskettä ja pauhinaa, ja pian olivat aallot lakaisseet tuulenpuolelta kaiken, mitä siellä oli pystyssä seisovaa. Minä peilasin juuri Skagenin majakan noin viiden penikulman päässä kaakossa, ja Hans ja Sören istuivat takanani paukutellen käsiänsä lämpimikseen, kun taas Jens Taneren makasi kajuutassa, sillä poika parkaa vaivasi kamala merikipu. Silloin tulee hyökyaalto ja murtuu takanamme kahtia.