’Ruori alas!’ karjaisee Sören. Ja minä väännän ruorin tiukkaan alas, mutta silloin oli aalto jo päällämme. Se pyyhkäisi kajuutankannen ikäänkuin miehen päästä hatun, ja me kuulimme, miten vesi syöksyi kajuuttaan.
Jens ponnahti ylös kuin tulppa pullon suusta. Hän unohti koko merikivun ja huusi, että kuutto uppoaa.
Sitä se tosin ei tällä kertaa tehnyt. Me saimme pelastetuksi kajuutankannen, joka uiskenteli meressä, ja panimme sen takaisin paikalleen. Ja sitten pumppuihin käsiksi. ’
Pumppuaminen ei muuten ole hullumpaa työtä. Siinä lämpiää sormet, ja se pitää mielen virkeänä.
Puoliyön tienoissa näimme purjelaivan, joka tulla porhalsi takaapäin ihan meitä kohden. Me puhalsimme sumutorveen varoittaaksemme sitä, mutta emme saaneet mitään vastausta. Se lasketti tuulen alta meidän ohitsemme niin läheltä, että erotimme sen rungon ja taklauksen ja näimme, että se oli kuunari. Niin, selvä jumalan ihme, ettei se ajanut meidän ylitsemme.
Panimme pumput taas käyntiin ja olimme saaneet kuuton jotakuinkin tyhjäksi, kun minä jätin peräsimen Hans Lauritsenille ja pistäysin Sörenin kanssa kajuuttaan sytyttämään piipun ja saamaan jotain sydämenvahvistusta lämpimikseni. Jens oli taas makuulla ja kamppaili meritaudin kynsissä.
Meidän lähtiessämme virkkoi Hans peräsimen äärestä:
’Olisi hauska tietää mitä kello on. Yö on pitkä ja pimeä; tuntuu, kuin se ei ottaisi ollenkaan loppuakseen!’
Ne olivat viimeiset sanat, mitä kuulimme hänen suustaan.
Päästyämme kajuuttaan seisoin minä hajasäärin ladaten piippuani. Jens makasi kirstupenkillä, ja Sören istuutui hänen viereensä ja raapaisi tulitikulla valkeaa.