’Mitäs sulle kuuluu, Jens?’ kysyin minä ja pyysin tulta.
Juuri kun tulitikku oli syttynyt palamaan, kuulimme ylhäältä kannelta hyökyaallon jysähdyksen.
’Jos se tämän kestää, niin kestää enemmänkin’, huusin minä, sillä se oli raskain hyökyaallon jysähdys, minkä muistin ikinä kuulleeni.
Ja samassa silmänräpäyksessä tulitikku sammui ja me sätkimme kaikki mullin-mallin yhtenä rykelmänä pimeässä ja vedessä pää alaspäin ja koivet pystyssä.
Sören oli ensimäinen, jolta lähti sana suusta:
’Kuutto on ylösalaisin. Nyt ollaan elävältä haudatut.’
Päästyämme vihdoin pystyyn seisoimme vedessä rintaa myöten. Minä kysyin, missä Jens oli, mutta hän ei vastannut.
Sitten kumarruin ja haparoin vedessä ympärilleni ja huomasin, että hän oli tarrautunut kajuuttakaappiin kiinni.
Niin me seisoimme kotvan aikaa, ja joku meistä rukoili palasen isämeitää, toinen puhui jotain kotiväestään ja minä puolestani tuumin, että nyt sitä hukutaan, pojat.
Mutta silloin juolahti Sören Kappelborgin mieleen, että kajuutanpohjassa piti olla luukku niinkuin tällaisissa aluksissa tavallisesti oli. Hän kopeloi ympärilleen ja löysikin kellarinluukun, joka ennen oli ollut jalkaimme alla, mutta nyt oli päämme päällä, kuutto kun oli kumollaan, pohja ylöspäin.