’Kunpa nyt olisi jotain, millä saisi murretuksi sen auki!’ sanoi hän.
Minä tuin häntä, ja hän kumartui veteen ja löysi hetken kuluttua puupalasen, jossa oli suuri naula. Sillä hän sai luukun auki, ja me huomasimme, että kohta tuli parempi olo.
Sitten ryhdyimme ensi työksemme auttamaan Jensiä, joka oli tarrautunut kaappiin kiinni keikkuen milloin sen yläpuolella, milloin alapuolella ja ollen melkein hukkumaisillaan. Me kuulimme, kuinka hän pulikoi vedessä sinne tänne, ja suolaisen veden säihkyssä erotimme silloin tällöin hänen hahmonsa. Sören huusi hänelle käskien häntä hellittämään kaapista ja rohkaisemaan itsensä, mutta kun tästä ei ollut apua ja kun Jens yhä vain pysyi viheliäisessä ja avuttomassa tilassaan pidellen kiinni kaapistaan, niin Sören läimäytti häntä pari kertaa kunnollisesti käsivarsille ja jaloille sanoen, että riitti kai tässä jo se, että Hans Lauritsen oli hukkunut, niin ettei hänen, Jensin, pitänyt siinä maata ja läkähtyä kuin sika tynnyrissä. Sillä tavoin hän sai Jensin jaloilleen, ja sitten minä kapusin Sörenin avulla luukusta ylös ja koetin parhaani mukaan sijoittua mukavasti kellarikoloon.
Varsin mukavaa ei siinä kuitenkaan ollut, se täytynee sanoa. Hädin tuskin mahduin kyyryssä istumaan kölin alle, kun pistin pääni polvien väliin ja vedin raajani koukkuun. Sain tehdä ruumiistani linkkuveitsen tapaisen kapineen. Mutta molemmilla toisilla ei ollut senkään vertaa tilaa.
Sören ryömi minun jäljessäni ylös. Hän pisti päänsä ja yläruumiinsa molempien takimmaisten kaaripuiden väliin; toinen jalkansa oli hänellä muassaan ylhäällä, toinen riippui alhaalla kajuutassa. Erityisen mukava ei hänen asentonsa ollut, mutta pahinta oli, että hänen päänsä täytyi maata kajuutanpohjalla, joka oli tältä puolen täynnä naulankärkiä kuin mikäkin häkilä. Sentähden hänen täytyi pitää toinen käsivartensa ikäänkuin tyynynä, estääkseen kasvojaan saamasta naulanpistoja joka kerta, kun kaatunut kuutto heilahteli aalloilla. Hän arveli maanneensa pehmeämmälläkin alustalla elämässään.
Jens Taneren ei päässyt niinkään ylös kuin me toiset. Hänen täytyi myötäänsä seisoa rintaan saakka vedessä, pää ja käsivarret permantoaukossa. Mutta sen sijaan hän saattoi liikutella jalkojaan, ja sitä hän tekikin, kun alkoi tulla vilu. Alustana oli hänellä kaakeliuuni, joka oli kuuton kaatuessa mennyt nurin ja vierähtänyt ihan kellarinluukun alapuolelle, ikäänkuin itse olisimme sen vartavasten siihen asettaneet. Merikipua hän ei enää sanottavasti tuntenut. Ei hän ainakaan puhunut siitä.
Yleensä emme puhuneet paljoa. Alussa Sören kyllä lausuili yhtä ja toista, mutta se kai tapahtui ikäänkuin lystin vuoksi.
’Täällä haisee niin peevelisti!’ sanoi hän sitten.
Siinä hän oli oikeassa. Kellari oli täynnä kaikenlaista törkyä. Olisimme ehkä tukehtuneetkin sinne, mutta kun laivahylky keikkui ankarasti, saimme uutta ilmaa joka kerta, kun se vaipui alas, sillä aina kun peräkansi painui veteen, puristui ilma meidän komeroomme niin kovalla voimalla, että melkein lennätti meidät sijoiltamme, ja kun perä jälleen kohosi, imeytyi ilma pois ikäänkuin uunin kautta, niin että tuskin saimme hengitetyksi.
Siinä me sitten kyyrötimme koko yön, kunnes arvelimme, että piti olla jo tiistai-aamupäivä.