’Mitä sinulle kuuluu, Jens?’ kysyin minä.
’Tuossahan menettelee’, vastasi hän.
’Mitä sinä ajattelet, Jens?’ kysyin taas.
’Enköhän minä tässä oikeastaan ajattele setääni, joka on siellä kotona, vanhaa Ole Gaihedeä. Sillä äijällä oli tapana maata kaikki talvet sängyssään sian vieressä, että elukan olisi hyvä olla. Toivoisin melkein olevani se sika.’
’Ka miksei’, vastasin minä. ’Paremmatkin olot voisi olla kuin mitä meillä tässä. Mutta voisipa olla pahemmatkin. Me edes elämme vielä.’
’Vielä, niin!’ vastasi Sören.
’Mitä sinä ajattelet, Sören?’ kysyin minä.
’Ajattelen, että olisi hyvä, jos voisin riisua saappaan!. Jalassa ne eivät minua kuitenkaan paljoa hyödytä. Paremmin voisin käyttää niitä naamani ja käsieni alustana, sillä naulat pistelevät niin tuhannen peijakkaasti.’
Minä autoin häntä saappaiden riisumisessa. Se oli kova työ, mutta vihdoin saimme ne jalasta ja asetimme ne hänen päänalusekseen.
’Kas, se auttoi!’ sanoi hän.