’Niin, saamme nyt nähdä, tokko hän tahtoo auttaa’, sanoin minä. ’Jos hän voi, niin kyllä kai hän sen tekee, mutta on siinä helkkarinmoinen työ!’
Samassa laivahylkymme karahti kolme kertaa perätysten lujasti kiveen, ja silloin Sören kirkaisi ensimäisen kerran, sillä naulankärjet tunkivat syvälle lihaan.
Toisella kerralla kuulimme maston ja kokkapuun katkeavan. Kolmannella kerralla arvatenkin kansi kolahti kiveen.
Luettuani nuo kolme sysäystä ja huomattuani, että olimme jälleen joutuneet syville vesille, sanoin:
’Eiköhän tämä ollut Punakari? Kun pääsemme sen ohi, tulemme
Hornösva-karille, ja siihen me luultavasti jäämme kiinni.’
’Se olisi hyvä’, sanoi Jens.
Samassa koko peräpuoli sukelsi veden alle ja ilma tiivistyi niin, että me puristuimme melkein litteiksi.
Luulimme, että laiva hajoaisi, ja valmistauduimme jo siihen, että pelastus olisi tuiki mahdoton. Emme tohtineet hiiskahtaakaan, pitelimme vain kiinni toisistamme. Silloin hylky jälleen nousi, ja sitten seurasi perätysten kuusi jysähdystä, jonka jälkeen olimme taas uimavedellä.
’Peijakas!’ sadatteli Sören.
’Älä kiroa!’ sanoin minä. ’Sillä nyt saamme nähdä —’