Tuskin olin sen sanonut, kun karahdimme viimeisen kerran karille ja jäimme siihen.
’Se on Hornösva-kari!’ sanoin minä.
Mutta silloin lastiruuma, joka oli rikkonut kajuuttaosan, kun laiva viimeisen kerran törmäsi kivelle, luisui perään päin. Sörenin toinen sääri joutui puristukseen ja oli vähällä musertua peräkaarta vasten. Hänellä ei ollut voimaa vetää sitä pois, mutta minä sain housunlahkeesta kiinni ja kiskaisin jalan ylös. Ja tätä en olisi voinut tehdä, jos hänellä olisi ollut vielä saappaat jalassa, sillä silloin korot olisivat jääneet lankkujen väliin, niin ettei jalkaa olisi saanut paikaltaan liikutetuksi. Ja siitä sen näkee, että on hyvä riisua saappaansa ajoissa.
Oli tiistai-ilta, auringonlaskun aika. Kun huomasimme, että oltiin vahvasti karilla, menivät Sören ja Jens puolikannen etusyrjää myöten alas ja huusivat haljenneen peräpeilin kautta apua.
’Vastaako siellä kuka?’ kysyin minä heiltä.
Ei vastannut, ilmoittivat he. Mutta mahdotonta olikin kuulla mitään, sillä irtaimet kappaleet pitivät hylyn sisässä hirveätä ryminää ja katkennut masto, joka vielä oli köysistössä kiinni hylyn kupeella, kolisteli ulkopuolella. Ja sitäpaitsi aallot myötäänsä löivät kallioiden yli.
’Siitä ei tule mitään!’ arvelin minä. ’Täytyy toivoa, että pysymme tässä kiinni huomisaamuun asti ja ettemme siihen mennessä ole paleltuneet kuoliaaksi.’
Sören oli toista mieltä. Hän tahtoi ryömiä ulos kalliolle huutamaan apua, koska sanoi arvelevansa, että lähitienoilla oli veneitä.
’Ruotsalaiset ovat kai nähneet meidät’, sanoi hän. ’Niillähän on silmät kuin marakatilla.’
Mutta minä hartaasti pyysin häntä jäämään.