’Kun olemme näin kauan pysyneet yhdessä’, sanoin, ’niin pysytään vielä tämä yökin. Sinä olet meistä vahvin; me saatamme tarvita sinun voimiasi päästäksemme huomisaamuna tästä ruumisarkusta ulos. Jos sinä nyt menet kalliolle, niin joudut ihan suotta meren saaliiksi, niin totta kuin minä olen luotsi Ole Kristoffersen Skagenilta.’
Silloin Sören ja Jens ryömivät takaisin sisään. Mutta nyt, kun Sören oli saanut oikoa raajojaan, ei hän enää voinut kestää entistä asentoaan poikkiteloin kaaripuitten päällä, naulankärjet päänaluksena. Siksi hän meni alas puolikannelle ja seisoi siellä koko yön vedessä, joka ulottui lähelle polvia.
Minä jäin kyyryksissä istumaan siihen missä olin. Tunsin, että jos nyt tästä nousen, niin en pysty enää asettumaan entiselle paikalleni, jos tulee tarvis. Sillä olin jotakuinkin yhtä pehmeä kuin mätä nauris.
Niin kului tämäkin yö. Mutta nyt emme enää kyselleet toisiltamme mitä kukin ajatteli. Jens Taneren vain alkoi aamupuoleen höpistä jotain kotona olevista omaisistaan, ikäänkuin unissaan puhuen. Hän väitti kuulleensa ulkoa jonkun ’Petter Andersin’ huudon, joka muka oli johtanut hänet sellaisiin ajatuksiin.
Heti sen jälkeen hän kiljaisi:
’Vesi nousee, kuutto uppoaa!’
’Se on vale!’ sanoi Sören. Ja sitten hän pyydysti käsiinsä laudan, joka uiskenteli kajuutassa, ja pisti sen ulos perästä hylyn alle. Hän näki silloin, että vedessä oli vielä merisäihkyä ja että siis oli vielä yö. Ja sitten me ymmärsimme, että olimme joutuneet tyvenille vesille ja että vesi nousi eikä kuutto uponnut.
Me huusimme kaikki yhtaikaa apua niin lujasti kuin jaksoimme, mutta vastausta ei kuulunut. Silloin sanoi Sören Kappelborg, joka oli puristuksesta miltei puolikuollut ja naulankärkien pistelemä ja repimä, ettei hän enää jaksanut kestää niitä kovia tuskia, joita hänellä oli kaikissa jäsenissään. Nyt sai mennä syteen tai saveen, mutta hän tahtoi koettaa päästä ulos, niin kauan kuin voimia vielä riitti siihen.
Minä kysyin, oliko hänen nälkä, mutta hän vastasi kieltävästi ja samaten Jens.
Silloin Sören tarttui minua käteen ja minä Jensiä ja me kahlasimme varovasti peräkannen aukkoa kohden. Siellä Sören vartoi hetkeä, jolloin vesi juoksi ulos, kumartui hylyn alle ja onnistui tarttumaan peräsimeen, ennenkuin vesi jälleen virtasi sisään. Sieltä hän ryömi laivan kölille.