Kaukana näköpiirin rajalla valas tuontuostakin kohotti tumman, jäänharmaan päänsä vedenpinnalle.

Se tuli yhä selvemmin näkyviin…

Saattoi arvata, missä kohdin se milloinkin ilmaantui pinnalle, ja suihku nousi sen pärskyessä ikäänkuin voimakkaasta höyrykoneesta.

Noin tunnin kuluttua laukaistiin keulatykki lievällä panoksella, ja sen suusta singahti harpuuni käsivarrenpaksuisine touveineen niin rajulla vauhdilla, että kelannapaan täytyi ammentaa merivettä, jottei se hankauksesta syttyisi tuleen.

Valas hypähti ilmaan, kun harpuunin rautakynsi oikeni ja tarttui väkäsineen kiinni; se oli sattunut ihan evärustoon.

Ruijan rannikko oli viivasuoraan oikealla viiden neljänneksen päässä, kun ajo alkoi, ja kulku jatkui sitten vähentymättömällä vauhdilla ja tiukoin touvein luodetta kohden aavalle ulapalle koko iltapäivän.

Höyrylaiva laahautui valaan perässä kuohun ja pärskeen halki huolimatta siitä, että sen lähes 40-hevosvoimainen kone kävi takaperin ja vastatuuli puski levitettyyn keulapurjeeseen. Jättiläiseläin oli tyyten uuvutettava, jos mieli odottaa sen antautumista.

Se oli pitkäruumiinen, laiha, villi uurteisvalas, jonka hurjia voimia nyt saatiin kokea.

Maa katosi näkyvistä. Myöhäisenä, valoisana iltana kimalteli laskevan auringon keltainen loimo yli kirkkaan ulapan. Vauhti pysyi ennallaan. Touvi pistihe vinosti mereen ja pieksi tuontuostakin kappaleen matkaa edelläpäin aallonharjoja; veden pärskettä sateli myötäänsä kannelle, ja keula kaivautui syvälle kuohuihin.

Ei ajatustakaan levolle-pääsystä sinä yönä!