Eikä vielä puolipäivän tienoissa seuraavanakaan päivänä mitään muutosta. Laiva laahautui yhä eteenpäin kokka vaahdossa ja keulalaidat veden sisässä.
Tämä kulku näytti voivan jatkua aina Jäämeren tuntemattomille ulapoille, ennenkuin oli toivoa jättiläisen masentumisesta.
Kului jälleen pitkä iltapäivä ja ilta, — menipä sitkeä, viheliäinen yökin, jolloin aallot tulvanaan huuhtelivat kantta ja kapteeni ja perämies vuorottelivat vahdinpidossa komentosillalla.
Oli laahauduttu valaan perässä neljäkymmentäviisi tuntia — lähes kaksi vuorokautta!
Juuri kun kokki toi aamukahvia kolmannen päivä vahdin aikana, katkesi touvi ja laiva menetti harpuuninsa ja sen mukana kuusitoista kyynärää rautaketjua ja kolmekymmentä kyynärää touvia, mikä kaikki nyt sukelsi valaan keralla syvyyteen. — — —
Samana vuonna, vain joitakin viikkoja myöhemmin, kertoivat sanomalehdet, että suunnattoman iso valas oli nähty jossakin pienessä, ahtaassa vuononhaarassa Norjan rannikolla satasen penikulmaa edellä kerrotun tapahtuman paikalta.
Ja se oli käyttäytynyt kerrassaan merkillisellä tavalla — liikkunut koko ajan omituisen järkähtämättömällä säännöllisyydellä edestakaisin niin matalassa vedessä, että ihan näytti siltä, kuin se olisi hangannut vatsaansa pohjakiviin.
Miten se oli joutunut sinne?… Kaiketi eksynyt ajaessaan sillejä takaa — tai tuurakalaa — tahi rautasampea tai miekkavalasta — jotka kaksi eläintä kummittelevat rahvaan mielikuvituksessa miltei yhtä salamyhkäisinä kuin Näkki tai merikäärme.
Valaskalan, näkeminen herätti aika hälinän paikkakunnalla; sana lennätettiin talosta taloon, ja väkeä kokoontui läheisille särkille ja luodoille.
Vahinko, ettei ollut harpuuneja eikä muita pyydyksiä näin uhkean vieraan varalle.