Nainen oli varmaankin joskus ollut häikäisevän kaunis, sillä vielä nytkin erotti selvästi jalopiirteiset, vaikkakin riutuneet kasvot, tummat silmät, tuuhean, kastanjanruskean tukan ja hienon hipiän. Mutta suru tai sairaus oli tehnyt posket kalpeiksi, vienyt silmien säihkyn, ja syvä, tuskainen uurros näytti häviämättömäksi painuneen suun tienoille. Hän oli köyhä saksalaisnainen, joka lapsineen asui yksinään puolittain hajonneessa hökkelissä noin puolen tunnin matkan päässä Lischken talosta ja ansaitsi niukan leipänsä ompelemalla muutamissa Saaldorfin perheissä. Hän oli nimeltään Louise Hohburg.
Muuan hyvin puettu muukalainen, joka asteli katua pitkin, huomasi ikkunassa olevan naisen, jäi hetkeksi yllätettynä seisomaan, katseli taloa ja näytti aikovan puhutella naista, mutta malttoi mielensä ja astui suoraa päätä verstaalle, jonka ovelle kolkutti.
Mestarin ystävällisestä "sisään"-kutsusta astui talon vierasvaraisen kynnyksen yli Mac Donald, jonka retki pensaikkojen ja erämaiden halki oli päättynyt onnellisesti tähän taajasti-asuttuun Etelä-Austraalian osaan. Mutta tuskinpa häntä nyt enää olisivat tunteneet edes hänen vanhat tuttavansa ja ystävänsä Powellin farmilla. Sillä hän oli muuttunut täydeksi kaupunkilaiseksi, yllä siisti tumma verkapuku ja jaloissa kevyet kiiltonahkasaappaat. Vankka parta oli kadonnut, niin että jäljellä oli vain pieni, lyhyeksi leikattu poskiparta, tukka oli niinikään leikattu, ja silmiä peittävät vaaleansiniset rillit tekivät kasvot miltei aivan tuntemattomiksi. Päässä vain oli pensaikkolakki, ja vasemmassa käsivarressa riippui satulatasku.
"Miten voin teitä palvella?" kysyi Lischke, kun oli molemmin puolin ystävällisesti tervehditty.
"Tehän olette saksalainen — eikö niin?" tuli vastakysymys varsin puhtaalla saksankielellä, jossa vain hiukan tuntui vieras sointu.
"Olen… tuota…", virkkoi mestari hieman kummastellen, sillä hän oli tähän asti aina luullut osaavansa erottaa maanmiehensä jo ensi silmäyksellä. "Mutta ettehän te… vai kuinka?"
"Olen kuin olenkin", vastasi vieras hymyillen, "vaikka pitkäaikainen oleskeluni Englannissa ja Ranskassa on kenties sekoittanut puheeseeni sellaista, joka teistä tuntuu epäsaksalaiselta. Sallikaa minun siitä huolimatta tervehtiä teitä maanmiehenäni ja kysellä teiltä yhtä ja toista paikkakunnan oloista, minä kun näet olen outo tässä kaupungissa."
"Kaikesta sydämestäni", huudahti Lischke tarttuen tulijan käteen ja sitä pudistaen. "Mutta olkaahan hyvä ja astukaa asuntooni, sillä täällä ei räminältä kuule edes omaa ääntänsä…"
Mac Donald seurasi häntä ja astui sitten hiljaisempaan huoneeseen, missä hän huomasi ainoastaan ikkunan ääressä työskentelevän rouva Hohburgin, jota tervehti kunnioittavasti.
"Ja mistä matka?" kysyi Lischke työntäen vieraalle tuolin ja itselleen ottaen toisen. "Olkaa hyvä, painakaa puuta, ja pankaa syrjemmälle tuo vanha reppunne. Lämmin ilma tänään, matkustus rasittaa."