"Mene hiiteen!" sätti valkoihoinen. "Mitä sinä oikeastaan tahdot minusta ja miksi nimität minua Punaiseksi Johniksi, häh? Nimeni on Toby ja minä olen täällä majanvartiana."
"Ha-ha-haa", nauroi musta jälleen. "Kaikki hyvin… mister Walker tulla oikein iloiseksi."
"Walker — hitto soikoon", ajatteli John, "nyt on piru merrassa". Mutta hän ei antanut mustan poliisin huomata, kuinka tuo nimi häntä säikytti, vaan päinvastoin kysyi:
" Kuka tulee iloiseksi? — Mutta laske nyt jo hitossa pyssy poskeltasi! Näethän sinä, senkin perhanan sokea maamyyrä, etten minä voi juosta pakoon." Sitten hän käänsi poliisimiehelle selkänsä ja astui ontuen noin viiden askelen päässä olevan puun luokse, jonka juurelle paneutui hitaasti istumaan.
Kuyunko oli hyvin epäluuloisena seurannut tätä liikettä. Että valkoihoinen ei ollut ontuva, sen hän oli nähnyt jäljistä, joita seuraten oli tänne hiipinyt; ontuminen oli vain tuon pelätyn veijarin viekkautta, jolla hän koetti voittaa Kuyunkon luottamuksen. Mutta mustaihoinen nauroi hiljaa itsekseen, että valkoinen mies piti häntä niin tyhmänä, ja kun alaston vuorenseinä aivan puun takana kohosi noin neljänkymmenen askelen korkuisena jyrkänteenä, joten rosvo siis ei voinut sitäkään tietä päästä pakoon hänen pyssynsä ulottuvilta, antoi hän miehen tehdä mielensä mukaan. Vasta kun hän oli istuutunut, laski poliisi pyssynsä ja läksi verkalleen, mutta vielä hyvin varovaisena astumaan häntä kohden.
"Kuka se tulee iloiseksi, häh?" kysyi John vielä kerran.
"No mister Walker, luutnantti", vastasi musta.
"Hänkö?" huudahti John teeskennellen riemastusta niin taitavasti, että ovela poliisimieskin joutui ymmälle.
"No jos hän on täällä, niin sitten ei minulla ole hätää, poikaseni! Samainen mies on juuri kirjoittanut minulle, että hänellä on taskussaan täydellinen armahduskirja minulle. Peijakas, poika, se tieto oli tupakkamällin arvoinen."
"Tupakka — onko teillä?" kysäisi Kuyunko himokkaasti, rohkenematta kuitenkaan lähestyä vankiansa, jonka hän ladatulla pyssyllään piti helposti vallassaan.