Mutta Mahong ei ällistynyt ajomiehen metkuista ja irveistä, varsinkin kun tulen loimossa selvästi huomasi miehen olevan peloissaan. Hän valaisi ajajan ylhäältä alas asti ja keksi jotakin, mikä vain enensi hänen epäluuloansa, nimittäin okaiden repimät resuiset housut ja karkeissa kengissä olevat paljaat jalat. Paikalle saapunut vääpelikin katseli miestä tarkasti.
"Hoi, mies", huusi hän tälle sitten, "katsokaas tännepäin! — Kuinka surkeasti se vääntelee naamaansa ja miten ränstyneiltä sen koipiverhot näyttävät! — Tule toki mieluummin alas sieltä, poikaseni, ja tee selkoa itsestäsi, sitten saat ajaa vaunurähjinesi minne tahdot — kun kaikki on reilassa. — No, joko pääset siitä, vai pitääkö avittaa?"
"Miksi te oikeastaan pidätätte minut avoimella tiellä?" nurisi mies tottelematta käskyä. "Perhana! Tehkää tilaa siellä edessä ja antakaa tietä kulkijalle!"
"Pitäkää hevosista kiinni — ja kaksi teistä kiivetköön tuomaan veijarin alas, koska hän ei tahdo tulla hyvällä!" huusi vääpeli, entistä lujemmin vakuutettuna siitä, ettei ajomiehen laita ollut oikein.
"Antakaa olla!" ärisi ajomies vihoissaan. "Koska ette voi päästää rehellisiä ihmisiä rauhassa kulkemaan, niin olkoon menneeksi minun puolestani — mutta pitäkää varanne siellä edessä; kun hyppään alas, tahtovat hevoset aina pyyhältää matkoihinsa, Pois alta!"
Mustat väistyivät päästääkseen miehen hyppäämään maahan.
Tähän silmänräpäykseen Toby oli perustanut laskunsa. Siinä oli hänellä ainoa pelastuksen mahdollisuus.
Jo ylhäällä hän tarttui ruoskanvarren ohuempaan päähän ja heti maahan päästyään iski melkoisen raskaalla paksummalla päällä lähintä tiellä seisovaa poliisimiestä kasvoihin ja lensi loikkauksella kohden puutarhaveräjää. Pimeässä puutarhassa pensaiden ja risujen joukossa hän olisi helposti livahtanut takaa-ajajiensa kynsistä. Poliisit todellakin ällistyivät tästä äkkihyökkäyksestä niin, että karkuri pääsi jo veräjälle asti ja heittäytyi kaikin voimin sitä vasten. Mutta silloinpa hänen vanha onnensa jätti hänet — veräjä olikin ulospäin aukeava, ja sisäpuolella oleva luja paalu kesti ensi törmäyksen. Seuraavassa tuokiossa, ennenkuin hän oli ehtinyt kiskaista veräjän auki, oli kaksi mustaa hänen kimpussaan; toinen sivalsi häntä raskaalla tulisoihdulla päähän, niin että kipunat sinkoilivat, ja toinen tarrasi hänen kaulukseensa ja veti hänet takaisin.
Toivottomassa asemassa oleva metsäsissi veti kyllä pitkän puukkonsa tupesta, mutta ennenkuin hän ehti käyttää sitä, oli hän joka puolelta kiinni ja makasi jonkun sekunnin kuluttua voimatonna ja voitettuna maassa.
"Kas vaan", huusi vääpeli, kun vanki ylivoimasta huolimatta vielä puolusti itseään kynsin hampain ja potkimalla, "onko poika paljastanut pistimensäkin? Antakaa tänne soihtu, niin katsotaan kenen olemme oikeastaan saaneet. Eihän se suinkaan ole Jack London?"