Mac Donald oli muutamalla harppauksella tytön rinnalla.
"Sara -oma rakas — rakas Sarani!" kuiskasi hän hänelle, kietoi käsivartensa hänen hennon, horjuvan vartalonsa ympäri ja tuki häntä.
"Vieläkö olette vihainen minulle, miss Elisabet?" kysyi tällöin Walker nuorelta tytöltä sekä tarttui ilman muuta hänen käsivarteensa ja lähti hänen kerallaan kävelemään taloon päin jättäen toisen parin yksikseen.
"Minä olin teille hyvin vihoissani", vastasi Elisabet koettaen verkalleen vapauttaa käsivartensa. Walker ei kuitenkaan laskenut sitä irti.
"Mutta ettehän ole nyt enää, vai kuinka?"
Elisabet katsahti häneen — Walkerin kasvot olivat ystävälliset, ja kuitenkin oli hänen hienopiirteisillä huulillaan taas sellainen surumielisen totisuuden ilme, että tyttö vastasi — paljon sydämellisemmin kuin ehkä oli aikonut:
"En… ja mitenkä voisinkaan" — lisäsi hän hiljemmin ja punastuen — "sen palveluksen jälkeen, jonka tuona kaksin kerroin kauheana aamuna teitte meille? Vapautitte minut raakalaisen kynsistä, mihin jo olin joutunut, ja — pelastitte äitini!"
"Mutta sitä edellinen ilta…"
"Älkää muistuttako siitä!" huudahti Elisabet väristen. "Se oli hirveä."
"Ja kuitenkin olen tuonut mukanani teille elävän muiston siitä — älkää olko huolissanne sisarenne tähden; hän on hyvissä käsissä."