Ensin hän laukaisi vainajan kiväärin ja heitti sen maahan ruumiin viereen. Sitten hän kostutti kaulaliinansa läpimäräksi kuolleen veressä ja pani sen suurenpuoleiselle puunkuoren kappaleelle, jonka otti olallensa ja läksi kiireesti astumaan takaisin majaan hakeakseen sieltä itselleen evästä ja muutakin kelpaavaa kalua. Mennessään hän pysähtyi monta kertaa ja tipahutti pisaran verta maahan. Majassa hän ei viipynyt kauan, sillä siellä hän saattoi joka hetki saada kimppuunsa uusia vakoilijoita. Hän vain mursi auki Hendricks paimenen arkun, joka oli nurkassa, otti siitä rahaa, taskuveitsen ja tulukset ja painautui sitten suorinta tietä joelle.
Hän pakeni aluksi niin kiireesti kuin suinkin ja vältti kaikkia pehmeitä paikkoja maassa, joissa hänen jälkensä olisivat näkyneet liian selvään. Vallan hyvin hän tiesi, ettei se mitään auttanut ja että mustat tulivat seuraamaan häntä yhtä helposti kuin selvällä maantiellä; mutta takaa-ajajien täytyi edes uskoa, että hän oli koettanut johtaa heitä harhaan. Se kuului hänen suunnitelmaansa samoin kuin nuo sinne-tänne tiputetut veripisaratkin. Hän oli muka haavoittunut, joka alussa pakeni minkä juoksemaan pääsi, mutta jonka voimat vähitellen heikkenivät. Hän pysähtyi monta kertaa, vieläpä istahtikin silloin-tällöin ja jätti joka paikkaan verisiä jälkiä, vaikkakin pieniä. Viimeiset parisataa askelta jokirannasta hän kulki hitain, laahustavin askelin, laskeutui pitkäkseen muutaman puun alle, vaikkakin vain pariksi sekunniksi, ja etsi sitten sopivaa paikkaa uidakseen joen poikki, joka tällä kohtaa oli melkoisen syvä.
Hän valitsi paikan, jossa ranta oli matala, mutta jonka vastaisella puolella oli hyvin syvä kohta. Veneenä, johon hän pani kiväärinsä, ruutinsa, peitteensä, tuluksensa ja verisen kaulahuivinsa säilyttääkseen ne kuivina, hän käytti puunkuorta, jonka oli tätä tarkoitusta varten ottanut mukaansa. Taitavana uimarina hän pääsi helposti toiselle rannalle. Täällä vasta alkoi hänen juonensa, jonka tarkoituksena oli johtaa mustat harhaan. Hän tarttui kynsin melkoisen jyrkkään savitörmään, ikäänkuin olisi yrittänyt kavuta sitä myöten maalle, nosti polvensa ylös, mutta luisui jälleen alas ja veti veristä huivia pari kertaa maata pitkin. Kiväärin jäljenkin hän painoi pehmeään saveen. Mutta sitten hän läksi, vetäen perässään pientä kaarnavenettänsä, uimaan virran mukana hitaasti jokea alaspäin. Oli jo sangen hämärä, ja hän tiesi, ettei hänellä tänä yönä enää ollut pelkoa takaa-ajajistaan. Nyt oli vain pidettävä huoli siitä, etteivät nämä päässeet vallan pian uudestaan hänen jäljilleen.
Hänen laskunsa pitivät erinomaisesti paikkansa siinäkin suhteessa, että poliisimiehet olivat päättäneet odottaa tiedustelijansa palaamista ennenkuin kävivät rosvoa vangitsemaan. Ennenkuin he siis saivat tietää kumppaninsa kohtalon ja ennenkuin Hendricks raivostuneena rahojensa varkaudesta oli ehtinyt valittaa karannutta majanvartiaa vastaan, oli John ennättänyt olla matkallaan lähes neljäkolmatta tuntia ja siten saanut katkaistuksi jälkensä monen peninkulman laajuudelta.
Kun mustat myöhemmin löysivät toverinsa ruumiin, seurasivat he helposti pakolaisen jälkiä ja osoittivat naureskellen veritäpliä, joiden he arvelivat johtuneen pahasta haavasta — olihan Kuyunkon pyssy ollut laukaistu. — Joen toiseltakin rannalta lie löysivät ilman ajanhukkaa verijäljet ja muut merkit, vartavasten heitä varten tehdyt. Mutta siinä vääpeli, joka oli liittynyt mukaan, heitti kaiken toivon varmaksi luullun saaliin elävältä pyydystämisestä.
"Pojat!" huusi hän miehillensä. "Se roisto on saanut kurkkunsa vettä täyteen, ja nyt menee meiltä sata puntaa sivu suun, jollemme löydä raatoa jonkun kaatuneen puun latvasta, minne se on ajautunut. Tässä hän on koettanut nousta maalle, mutta on kaksi kertaa luisunut takaisin — ja verta näyttää hänestä juosseen kuin sian kurkusta. Saakeli soikoon, antaisinpa pikkusormeni, jos saisimme sen roiston hengissä kiinni!"
Eikä siinä tosiaankaan ollut muuta neuvona kuin ruveta etsimään tuon, kuten luultiin, laukauksesta pahoin haavoittuneen rikoksellisen ruumista. Vääpeli lähetti senvuoksi heti erään Mabong nimisen miehensä luutnantin luokse ilmoittamaan asiasta, ja sillaikaa mustat heittivät vaatteet yltänsä sukeltaakseen etsimään saalistaan veden alta.
Harvat villiheimot koko maailmassa ovat niin harjaantuneita uimareja ja varsinkaan sukeltajia kuin Murrayn jokialueen mustaihoiset.
Jokikin näytti tässä kyllä lupaavan palkita heidän vaivansa, vähän matkaa heitä alempana oli näet useita laajalatvaisia kumipuita kaatunut jokeen ja jäänyt siihen raskaina kuin lyijy, mutta mustat eivät löytäneet niiden piikkisistä, limaskaisista oksista niin mitään, ja turhaan he saivat hakea, kunnes yö teki lopun enemmistä etsimisistä.
Aamun sarastaessa vääpeli sitten itse lähti asemalle tekemään selkoa puolittain onnistuneesta, puolittain hukkaanmenneestä takaa-ajosta. Vain kaksi miestä hän jätti joelle etsimistä jatkamaan. Liian kovasti häntä sapetti ajatus noin vain ilman muuta heittää sadan punnan palkinto.