Sillävälin oli Walker vankinsa ja Mahongin kera lähtenyt matkaan, ja Mac Donald näytti aivan tyynesti mukautuvan kohtaloonsa. Hänen kätensä olivat tosin raudoissa, ja luja nuora, joka oli sidottu hänen hevosensa suitsiin ja jonka toinen pää oli kiinni Walkerin satulannupissa, ohjasi hänen ratsunsa kulkua ja teki jo edeltäpäin kaikki pakoyritykset mahdottomiksi. Mutta mitäpä hän olisikaan voinut aseetonna ja käsiraudoissa tehdä pelastuksekseen kuivassa pensaikossa!
Vielä kerran hän loi surumielisen katseen ystävälliseen taloon. Hänestä melkein tuntui, kuin toinen ikkunaverhoista olisi liikahtanut, — mutta kaiketi hän vain erehtyi, ja syvään huokaisten hän käänsi päänsä toisaalle ja kahleitaan muistamatta puristi ratsunsa kylkiä, niin että se hypähti ja koetti syöksyä eteenpäin. Mutta nuora pidätti sen.
Mabong seurasi luutnanttinsa käskystä aivan heidän jäljissään, ja oli saanut ankaran määräyksen pienimmästäkin pakoyrityksestä ampua vangin ratsun selästä maahan.
Kun he saapuivat alkavan pensaikon reunalle, niin Walker pysäytti hevosensa, käänsi sen ja katseli minuutin verran hiljaa ja vaieten taakse jäänyttä pientä taloryhmää, joka lepäsi rauhallisena nousevan auringon valossa. Ketään ihmistä ei ollut vielä näkyvissä. Ainoastaan Nguyulloman, mustaihoinen, jonka jalat olivat kuivettuneet ja joka käveli käsillään, istui talon takaisella hietaharjulla matalan kaarnamajansa edustalla kohennellen nuotiotaan, josta nousi sakea musta savupatsas pystysuorana raikkaaseen aamuilmaan.
"Eteenpäin", virkkoi Walker äkkiä ja käänsi hevosensa. "Parempi olisi meille kummallekin, jollemme olisi milloinkaan tulleet tuota paikkaa näkemään!"
Mac Donald katsoi kysyvästi häneen, mutta nuori mies painoi päänsä alas ja tuijotti synkkänä eteensä. Muutamassa tienkäänteessä ajaa karahuttivat vääpeli ja kahdeksan hänen miestänsä yhtäkkiä vastaan.
"Herra yliluutnantti", sanoi vanha soturi, "saan ilmoittaa, että -. no jumaliste" — huudahti hän yhtäkkiä unohtaen virkansa ja kurin vaatimukset ja töllistellen vankia — "mr. Mac Donald hänen majesteettinsa manseteissa?"
Luutnantti oli vaiti hetken aikaa, mutta hieno voitonriemuinen hymy väreili kuitenkin hänen kasvoillaan, ja viitaten vankiin hän lausui ivallisen kohteliaasti vääpelillensä:
"Kulloch, minulla on kunnia tässä esittää teille herra Jack London."
"Tuhat tulimaista!" huudahti vääpeli — mustat seisoivat vielä niin paljon taampana, etteivät voineet kuulla luutnantin sanoja, mutta he supattelivat kummissaan keskenänsä nähdessään aseman vieraan olevan käsiraudoissa. — "No onpa retki siis kannattanut, ja olemme siepanneet kiinni ja tehneet vaarattomiksi molemmat päälinnut."