"Ettekö tahdo viedä minua muidenkin miestenne nähtäväksi?" kysyi Mac Donald suuttumuksesta värisevällä äänellä.
"Ei ole tarpeen", vastasi Walker levollisesti, "sillä otan itse kuljettaakseni teidät lähimmälle poliisiasemalle".
Vääpeli teki sitten lyhyesti selkoa "etsintänsä" tuloksista ja ilmaisi lujana vakaumuksenaan, että haavoitettu rosvo oli päättänyt rikoksellisen elämänuransa Murrayn aalloissa ja oli nyt kiinni-ajautuneena jonkun kaatuneen kumipuun latvassa. Mustat tosin olivat toista mieltä, koska eivät olleet tavanneet pienimpiäkään jälkiä joen pohjassa. Mutta sellaisethan oli vahva virta saattanut pyyhkiä pois, ja heidän jatketut etsimisensä tulivat epäilemättä olemaan hyödyttömiä. Sitäpaitsi oli joen yläjuoksun varrella varmaankin satanut runsaasti, sillä vesi oli viime yönä noussut kolme tuumaa, ja kun joki alkoi tähän vuodenaikaan paisua, niin ei useinkaan kestänyt kauan, ennenkuin se tulvi yli äyräittensä.
"Sitä suurempi meillä on syy lopettaa etsimisemme niin joutuisaan kuin suinkin", vastasi upseeri poiketen polulta joelle päin, joka tällä kohtaa oli tuskin kahdenkymmenen askelen päässä. "Minusta näyttää, että vesi alkaa käydä sameaksi- Käyttäkää siis vielä tämä päivä siihen ja etsikää tarkoin toispuolinen ranta, erittäinkin asemalle saakka alaspäin, ja vasta jollei mitään löydy, lähdette miesten kera jälkeeni tänään illalla. Mabong saa lähteä teidän mukaanne — hän on älykkäimpiä mustaihoisia — ja minä otan sijaan jonkun toisen miehen. Lähimmällä asemalla odotan tarkempia tietoja ja jään sinne, kunnes te itse tuotte minulle sanoman tuloksistanne. Jos vesi nousee uhkaavasti, täytyy meidän kiiruhtaa ehtiäksemme poliisiasemalle ja ylävämmälle maalle."
Vääpeli ei näyttänyt kovin halukkaalta jatkamaan joka tapauksessa hyödytöntä etsimistä, mutta käsky oli annettu ja se täytyi panna toimeen. Neljä tai viisi engl. peninkulmaa hän kuitenkin vielä pysyi upseerin seurassa päästäkseen takaisin sille paikalle, missä Punainen John oli uinut joen poikki. Sitten hän poikkesi miehinensä oikealle, kun taas upseeri, vankinsa ja erään poliisimiehen seuraamana, ajaa karahutti Malleykukkuloiden suuntaan pitkin niiden juurta.
Tunnin verran he olivat näin ratsastaneet vieretysten, kukin omissa ajatuksissaan, kun joku mustaihoinen olento vilahti heidän editsensä tien poikki ja katosi tiheään teepensaikkoon yhtä nopeasti ja jäljettömästi kuin oli ilmaantunutkin.
Walker tarttui vaistomaisesti hevosensa suitsiin, ja hänen takanaan ratsastava musta poliisimies nousi jalustimille seisomaan seuratakseen tummaa olentoa silmillään niin kauas kuin suinkin. Mutta Mac Donald vavahti omituisesti. Hän miltei luuli tunteneensa tuon aavemaisesti ohi livahtaneen villin leveässä yläruumiissa erään ystävänsä, päällikkö Kakurrun hahmon.
Kun he saapuivat paikalle, missä villi oli vauhdilla loikannut polun yli, seisautti Walker hevosensa, ja hänen musta poliisinsa hyppäsi satulasta ja tarkasteli jälkeä, pää miltei maahan kiinni painettuna.
"Turha vaiva, poikaseni", nauroi upseeri. "Olemme joka tapauksessa yllättäneet veitikan, joka kuuluu johonkin lähiheimoon, ja hän panee parastaan päästäkseen tieltämme pois. Tuollaisilla juuttailla on aina paha omatunto, ja he pötkivät käpälämäkeen niin pian kuin näkevät univormun."
Musta ei nähtävästi ymmärtänyt halkaistua sanaakaan luutnantin puheesta, vaan katseli pitkään ja huolellisesti jälkeä ja totteli vasta kun upseeri toistamiseen käski häntä jatkamaan matkaa ja jättämään alkuasukkaan sillensä. Kun hän jälleen oli saavuttanut luutnantin, kysyi tämä mitä hän oli keksinyt. Mutta mies parka ei osannut sanaakaan englantia, vaan lateli omalla kielellään pitkän jutun, josta Walker taas ei ymmärtänyt hölyn pölyä.