"Perhe? Sepä nyt asia!" arveli kapteni. "Onhan minullakin perhe kotona? Se on merimiesten kova kohtalo, että he saavat olla vuosikausia koditta ja perheettä. Mutta sitä mieluisampaa on sitte elämä, kun he taas kotiintuvat."
"Voi olla — mielipiteet ovat erilaiset", keskeytti Tom lyhyesti keskustelun, joka alkoi tulla hänelle tuskalliseksi. "Nyt, kapteni, pyytäisin teitä määräämään, miten paljon te tarvitsette puita — ja kas tässä", lisäsi hän hymyillen, "olen tuonut myöskin vielä muutamia pikku kapistuksia, jotka vaimoni on valmistanut. Niistä ottavat ehkä päällysmiehet yhtä ja toista mukaansa kotiin. Tämän korin tässä pyytäisin teitä, kapteni Rogers, säilyttämään minun muistokseni."
Kapteni vitkasteli, otti kuitenkin sen, mutta asetti viereensä laivan laidalle ja sanoi:
"Me sovimme siitä sittemmin. Paljonko teillä on puita tuolla rannalla?"
"Seitsemän syltä."
"Ja hinta?"
"Minulle on annettu tehtäväksi vaihtaa ne kauppatavaroihin."
"Hyvä. Mr. Hobart, puut olisivat kylläkin haluttua tavaraa, kun ne olisivat laivassa, mutta — mutta meillä ei ole aikaa niin paljon. Ottakaa kaksi laivan venettä ja menkää niillä maihin ja tuokaa sen verran kuin niillä tuoda voi. Me näemme sitten, paljonko siinä on, ja voimme maksaa siitä Mr. Burton'ille toivomansa hinnan."
"Silloin menen minä mukaan", sanoi Tom rauhallisesti, "sillä kun te otatte niin vähän, niin toivoisin kernaasti, että saisitte kuivimpia".
"Kyllä Mr. Hobart osaa valita puut."