Se olisikin ollut tuhma teko, sillä jos he olisivat ruvenneet puita syytämään, olisi heidän sillä aikaa pitänyt olla soutamatta. He kiskoivat tiukemmin, eikä kestänyt kauan ennenkun he tulivat riuttojen suuhun, joiden kupeitse he näkivät vilaukselta kanotin viillettävän. Harppunamies, jolla oli mukanaan pieni kiikarinsa, tunsi skotlantilaisen ja vaikkakaan hän ei vielä käsittänyt tapauksen kulkua, niin hän tiesi kuitenkin, mitä kapteni häneltä odotti, ja teki velvollisuutensa.
Kanottia kohti viittaava käsi oli perämiehelle merkki, jota tämä totteli silmänräpäyksessä ja muutti suuntansa. Ja samalla kun miehet panivat parhaansa soutaessa, hyppäsi harppunamies keskelle venettä ja syyti itse mereen ne halot, jotka olivat soutajien tiellä. Vilkaistessaan laivaan hän näki, että hän täytti kaptenin tahdon, sillä lippu vedettiin alas ja Lucy Evans kääntyi itsekin ja nosti yläpurjeet tullakseen niin lähelle kuin mahdollista.
Jota enemmän harppunamies viskeli puita, sitä kevyemmäksi tuli vene, sitä nopeammin se kiiti eteenpäin, ja huomattavasti lähestyi aimo lailla kanottia. Toinen riuttojen suu, jonne kanotti pyrki ei ollut vielä näkyvissä tai oli tyrskyjen peitossa, ja Tom huomasi pian kauhukseen, että vaara läheni häntä nopeasti. Mutta väylä ei ollut kumminkaan enää ylen kaukana, ja se oli niin kaita, että vene tuskin uskaltaisi tulla siitä. Ja jos tulisikin, niin se ei voisi palata samaa tietä. Päästäkseen taas aavalle, täytyisi sen tehdä suuri kierros rantavesiä pitkin, saaren väkirikkaimman seudun ohi, missä Tomin nykyiset maanmiehet voisivat asettaa esteitä tielle. Nyt oli siis päästävä tuohon väylän suuhun ennen venettä. Mutta se oli mahdotonta, jos ei kevennetty kanottia heittämällä tukipuu.
Tom vaihtoi pari sanaa Alohin kanssa ja saatuaan hänen suostumuksensa, tempasi hän puukkonsa, jota hän vielä entiseen merimiestapaan piti tupessa sivullaan, katkasi kohdaltaan niinisiteet, joilla poikkipuut olivat kiinnitetyt kanottiin. Mutta tukipuu oli vielä kiinni edestä ja takaa. Ja Tomin ojentaessa puukkonsa Alohille, luiskahti kanotista irroittamansa poikkipuu hänen kädestään ja nyt kanotti tuon vettä vastaan karrittelevan puun takia sai toisen suunnan ja mennä viillätti suoraan tyrskyjä kohti. Alohi poisti kuitenkin parilla voimakkaalla iskulla esteen, mutta kapea kanotti rupesi nyt kieppumaan, ja kului iso aika ennenkun näin horjakkaan alukseen tottumattomat saarelaiset saivat tasapainon ja kykenivät kääntämään kanottinsa entiseen suuntaan.
Laivavene oli tänä aikana tullut parinsadan askeleen päähän, ja niin läheltä kuului säännöllinen airojen loiske, että Tom tämän tästä vilkasi taakseen. Kun kanotti oli äkkiä kääntynyt, oli harppunamies hetken aikaa jo luullut, että se oli päässyt jonkun uuden väylän suuhun tyrskyjen keskeltä, mutta pian huomasi hän oikean syyn, ja riemuitseva hymy välähti hänen kasvoillaan. Häntä itseään säälitti tuo miespoloinen, joka hänen täytyi ottaa taas kiinni kuin mikäkin rikoksellinen, ja hän olisi kaptenin sijassa menetellyt ehkä toisin, mutta takaa-ajamisen kiihko tempasi hänet taas mukaansa siihen määrin, että hän olisi pannut alttiiksi oman henkensä saadakseen vain pakolaisen taas käsiinsä.
On usein sydämessämme omituinen ristiriita, ja harvoin voimme tehdä siitä tiliä. Tuntuu usein kuin jokin henki ottelisi paremman itsemme kanssa — ja valitettavasti pääsee melkein aina voitolle.
Olisihan ollut suuri häpeä, jos kolmen soutajan soutama kanotti olisi päässyt pakoon hänen venettään, laivan nopeinta venettä, jota neljällä airoparilla soudettiin. Olisihan häntä aivan hävettänyt tulla takaisin laivaan. Samalla kun hänen päässään pyöri tällaisia ajatuksia, viskeli hän halon toisensa perästä mereen niin että suuret, kirkkaat hikikarpalot vierivät hänen otsaltaan.
"Kanotista ovat heittäneet tukipuun päästäkseen nopeammin kulkemaan!" huusi nyt riemuiten veneen perämies, joka myöskin oli huomannut sen. "Katsokaahan, mitenkä he kieppuvat sinne tänne. Me voitamme joka aironvedolla!"
"Hei pojat!" huusi harppunamies. "Kaksinkertainen annos totia teille tänä iltana, jos saavutatte nuo miekkoset tuolla. Ainoastaan kymmenen minuuttia vielä, ja he ovat meidän!"
"Me emme pääse paikalta, Tomo!" sanoi juuri samaan aikaan Alohi kuin kuoleman tuskissa, "sillä jos me soudamme kovasti, niin kaadumme!"