Ennen oli täällä varjoisassa metsikössä kaikunut "tapa"-kurikoiden iloinen läiske, kun vaimot ja tyttöset valmistivat itselleen omat tarpeensa haljakoitansa varten leipä- ja bananipuun kuoresta. Ja samalla kun työ naurettaessa ja laulettaessa oli kuin leikkiä, keräytyi nuori miesväki heidän ympärilleen auttaen taikinan vaivaamisessa ja veistellen leipomakurikoita kovasta kasuarinipuusta.
Tämä kaikki on nyt tähän aikaan ollutta ja mennyttä. Ensin lähetyssaarnaajat, sitten maihin laskevat laivat, varsinkin valaanpyytäjät, toivat kirjavaväristä karttunia ja muita huokeita kankaita, jotka saarelaisia miellyttivät enemmän kuin yksinkertainen omatekoinen kuitukangas, "tapa". Ja näin se ainoakin todellinen työ, johon he siihen asti olivat oppineet, tuli hylätyksi tykkänään, ja joutenolo, jota luonto myöntää täällä enemmän kuin missään muualla maailmassa, tuli heille kaikkea muuta mieluisammaksi. Tämä vaikutti monessa suhteessa turmiollisesti saarelaisiin, mutta heidän luontaista hyvänsuopeuttaan, yksinkertaisuuttaan ja sydämellisyyttään se ei kuitenkaan voinut riistää heiltä. Iloisina ja hilpeinä elivät he aurinkoisia päiviään, ja taivaan Jumala, joka oli lahjoittanut heidän kotiseudulleen rikkaitten aarteitten koko runsaudensarven, mahtoi varmaankin olla heistä rakas Isä.
Vähän oli heillä yhteyttä valkoihoisten kanssa, jotka olivat jo asettuneet pysyvästi asumaan läheisille saariryhmille ja vieläpä väkivaltaisesti ottaneet valtaansakin osan niistä. Kaksi lähetyssaarnaajaa oli rakentanut majansa saaren pohjoisrannalle ja he olivat voittaneet uskolleen saaren suopeamieliset asukkaat. Mutta läheisessä suhteessa heihin oli ainoastaan muuan nuori, sinisilmäinen, hilpeä skotlantilainen, joka noin viisi tai kuusi vuotta sitten oli karannut Tangasaarelle muutamasta valaanpyytölaivasta, jossa hän oli ollut kirvesmiehenä. Sattumalta oli hän tullut tänne, mutta tänne oli kiintynyt hänen sydämensä. Hän oli rakastunut nuoreen saarelaistyttöön. Ja kun häntä samalla miellytti tämän tosin muusta maailmasta erotetun, mutta viehättävän seudun hiljainen, idyllimäinen elämä, ja kun eivät tytön vanhemmat asettaneet pienimpiäkään esteitä, vaan vaativat lähetyssaarnaajaa lainmukaisesti vihkimään nuoret, niin hylkäsi valkoinen nuorukainen epävakaisen merimiesammattinsa ja hänestä tuli aviomies ja sitten perheenisä Tubuaissa.
Hän itse oli tosin poikasena saanut kotimaassaan ainoastaan sellaisen koulusivistyksen kuin muutkin pojat, jotka elivät samanlaisissa oloissa kuin hänkin. Mutta kirvesmiesammattinsa oli hän perinpohjin ja kunnollisesti oppinut, ja hänellä ei ollut seuraelämään nähden suurempia vaatimuksia kuin mitä saari parahiksi voi tarjota hänelle. Täällä sinisen taivaan ja humisevien palmujen alla hyvien ja yksinkertaisten ihmisten parissa hän oli löytänyt kodin onnen, joka häntä täysin tyydytti. Eikä ollut mitään perhesiteitä enää kiinnittämässä häntä hylättyyn maailmaan. Hänen vanhempansa kotimaassa olivat kuolleet. Veljiä tai sisaria ei hänellä ollut koskaan ollutkaan. Intaha, hänen vaimonsa, joka oli lahjoittanut hänelle kaksi lasta, oli hänelle kaikki kaikessa.
Hän oli rehellinen ja avomielinen eikä likikään niin raaka ja viinaan menevä kuin mitä englantilaiset merimiehet muuten liiankin usein ovat. Alkuasukkaat mielistyivät häneen. Etevämmyytensä kautta tuli hänestä heille piankin yhtä hyödyllinen kuin mieluisa toveri.
Tomo, joksi alkuasukkaat olivat hänet hänen nimensä Tom Burton'in mukaan uudestaan ristineet, loikoili tänäänkin taas heidän joukossaan rannalla ja katseli milloin uneksien, milloin miettiväisen näköisenä tuota kaukana näköpiirissä olevaa purjelaivaa, jota hiljainen tuulenhenki vain hitaasti ja vaivaloisesti kuljetti lähemmäksi. Selvinä liikkui hänen henkensä silmien ohi hänen entinen merimieselämänsä: raskas työ, ainainen epäsopu kaptenin kanssa, sitten hänen karkaamisensa, kun hän oli viettänyt viisi päivää Hapain ylängöillä eläen bananeilla, sitten hänen harhailunsa kauniilla saarella. Sitten tuli mieleen hänen nykyinen rauhallinen elämänsä pienellä maakamaralla keskellä suurta valtamerta.
Ja jos minä nyt voisin palata kotimaahani tuolla laivalla — — Haluttaisiko? — Pitäisi jättää Intaha ja pienokaiset ja alkaa tuolla ulkomaailmassa entinen elämä. Kylmien sydämettömien ihmisten keskuudessa… Ei, totta totisesti ei! Siellä ei ole mitään, joka voisi viekoitella minut takaisin heidän luokseen. Ja minusta tuntuu todellakin toisinaan kuin olisin oikeastaan erehdyksissä syntynyt vanhassa Europassa, niin täydellisesti kuulun minä tänne, minne hyvä onneni oikeaan aikaan on minut tuonut. Olkoon tuolla ulkomaailma ahdinkoineen ja aherruksineen rahan hankkimiseksi, niin aina vain enemmän rahaa, jotta voitaisiin tuhlata hurjassa elostelussa, niinkuin minä itsekin ennen tein. Minä tahdon nyt nauttia täällä ja riemuita onnestani, — maailma — pyh — siellä on paljon melua, vaan vähän villoja!
Aurinko oli uponnut punaisen tulipallon näköisenä mereen. Tomon vaimo, kukoistava, kukilla koristettu, nuori, hymyilevä nainen tuli miestään noutamaan. Nuorin poika istui ratsain äitinsä vasemmalla lonkalla — kuten siellä naiset kantavat nuorta jälkeläistään, — vanhinta, pientä, iloista, kolmivuotista poikaa talutti äiti kädestä. Kaste alkoi jo laskeutua maahan.
Laiva oli vielä jonkun aikaa näkyvissä kirkkaassa valojuovassa luoteisella taivaanrannalla, ja sen raakapuut ja purjeet erottautuivat nyt jo selvästi. Pian kuitenkin häipyivät sen ääriviivat illan lyijynharmaaseen hämärään, ja kun kuu nousi idässä vuorten yli, oli laiva tykkänään hävinnyt.
Saarelaiset eivät välittäneet muista laivoista kuin niistä, jotka laskivat maihin heidän luokseen, mikä tapahtui perin harvoin. Silloin saivat he vaihtaa hedelmiä ja vihanneksia, joita heidän valkoinen ystävänsä oli opettanut heitä viljelemään, sekä myöskin halkoja piilukirveisiin, tupakkaan, karttuniin, koristuksiin, nauloihin, peileihin ja muihin sellaisiin useimmin hyvin mitättömiin esineisiin. Tomo piti huolta, ettei heitä kaupanteossa kovin petetty, ja kun hän sellaisissa tilaisuuksissa teki heille arvokkaan palveluksen tulkkina, niin oli hän heille tässäkin suhteessa tavattoman tarpeellinen.