Paljon hän oli saanut nähdä vaivaa totuttaessaan alkuasukkaita raskaaseen työhön, jota on puunhakkuu tässä ilmanalassa. Hän itse oli hyvänä esikuvana. Mutta saarelaiset istuutuivat hänen ympärilleen, katselivat häntä ja olivat kuolla nauruun, kun hiki valui suurina pisaroina hänen otsaltaan, ja kävivät hyvin totisiksi, kun Tomo pani kirveen heidän käteensä. Eivät he sitä alussa kauan liikutelleet. Mutta kun he sittemmin näkivät, mitenkä runsaan palkkion ne saivat, jotka olivat olleet vähänkään ahkeria, niin se sai heidät helpommin taivutetuksi työhön. Mutta yhä piti heitä aina kehotella.
Vaan siitä huolimatta puunhakkuu oli juhlatilaisuus tämän palmumaailman iloisille lapsille, jotka keksivät aina hauskan puolen asioissa. Silloin keräytyivät näet tytöt ja vaimot työntekijöiden ympärille, poimivat kukkia ja sitoivat seppeleitä, joilla he koristivat taitavimmat ja ahkerimmat, jota vastoin nauroivat saamattomille ja kömpelöille. Mutta tämä leikinlasku oli niin hyväntahtoista ja sydämellistä, ettei asianomainen milloinkaan voinut suuttua, vaan sai vain siitä kiihotusta yrittämään ja tekemään tehtävänsä paremmin ja ansaitsemaan myöskin seppeleen.
Päivä teki paraillaan nousuaan idässä. Joitakin nuoria saarelaisia oli noussut aikaisin mennäkseen kalastamaan. Heidän huutonsa herättivät kuitenkin pian toisia, jotka riensivät katsoa tuijottamaan majoistaan. Tuo laiva, jota eilen illalla oli tähystelty, oli nyt jotensakin likellä. Jos laiva ei olisi pyrkinyt maihin heidän rantaansa, niin mitä varten se olisi tullut lähelle vaarallisia koralliriuttoja, joita muodostuu kaikkien saarten ympäristöön monen penikulman laajuisena kehänä.
Merimiehillä ei vielä ole näistä seuduista hyviä karttoja, ja nuo salaiset riutat ovat muutosten alaisia, niin että varmoja karttoja ei juuri voitaisi saadakaan. Kun laivat tahtovat laskea maihin tällaisen saaren luona, niin ne yön sattuessa risteilevät hyvän matkan päässä odottaen aamunkoittoa, tai heittävät ankkurin, jos voivat tavata pitävän pohjan.
Vilkas, iloinen toimeliaisuus valtasi uniset rannan asukkaat. Kiireellä he menivät herättämään Tomon ja antamaan hänelle tiedon tästä ilahuttavasta tapahtumasta, laivan tulosta, ja ryhtyivät innolla keräämään kokospähkinöitä, bananeja, appelsineja, guiaveja, papaihedelmiä ja miksikä noita satoja eri hedelmiä kaikkia kutsuttaneekin. Toiset ryhtyivät ottamaan leipähedelmiä ja makeita perunoita sekä noutivat vesimeloneja pelloilta. Naiset punoivat taidokkaasti ja perin yksinkertaisella tavallaan kokospalmun lehdistä koreja, joihin pantiin hedelmät. Niillä ne kuljetettiin laivaan samalla kuin ne olivat mittoina määrätessä hedelmien paljouden ja arvon.
Intaha, joka oli taitavin ja ahkerin saarelaisnaisista, oli jo ennemmin tehnyt bamburuovon sekä väritetyistä marantapuun kuiduista hauskannäköisiä pieniä koreja ja laukkuja vaihtaakseen ne ensi tilassa maihin tulevien valkoihoisten moniin pieniin mukavuusesineihin. Tomo itse oli pilkkonut rannalle neljä syltä halkoja. Kun hänellä lisäksi oli vihannesviljelystä sekä hedelmiä, siipikarjaa ja sikoja, jotka hän oli kasvattanut, niin toivoi hän nyt saavansa hyvät kaupat tehdyksi.
Laiva lähestyi lähestymistään, ja kun se oli risteillyt melkein riuttojen kohdalle, laskeutui siitä vene vesille. Siinä oli neljä reipasta soutajaa, jotka pian löysivät kaidan väylän riuttojen lomitse. Vene kulki nyt tyyntä järven pintaa, joka aina on riuttojen ja mantereen välissä. Venemiehet katselivat milloin vasemmalle milloin oikealle nähdessään pitkistä ajoista taas puiden mehukasta ja raikkaan näköistä viheriää sekä naisia ja lapsia.
Te jotka elätte maaperällä ettekä milloinkaan ole tulleet kotoisen maakamaran näköpiirin ulkopuolelle, te ette ensinkään tiedä, mikä ääretön lumous piilee mereen kyllästyneelle kulkijalle tuossa pienessä sanassa maa. Miten hyvältä tuntuu jalkapohjissa, kun ne taas ensikerran maata koskettavat. Miten ihanalta tuoksuvatkaan kukat! Miten sointuvasti laulavat linnut! Miten omituisen väririkkaalta tämä kaikki näyttää! — Oma omituinen lumonsa on tällaisella vieraalla maaperällä. Ja kun merimies osaa nähdä miellyttävää ja kaunista jo karuimmassakin rannikossa sekä tuntee riemua pienestä, vaatimattomasta kankaan kukasta ja kokoaa näkinkenkiä ja liuskakiviä rannalta muistoksi mukaansa laivaan, niin miltä hänestä tuntuukaan, kun hän astuu valmiiseen paratiisiin, jonne luonto on anteliain käsin kasannut pienelle, ahtaalle alalle kauneinta mitä se voi tarjota. Ei ole ihme, että merimies silloin kuljeskelee sinne tänne kuin pyörryksissä ja että hän lapsen tavoin ei tiedä, mitä hän ensimäiseksi haluaisi, minkä hedelmän ensimäiseksi ottaisi.
Miltä tuntuukaan vangista, kun hän monivuotisen tympeän vankeusajan loputtua taas ensi kerran hengittää ilmaa! Sama tunne valtaa merimiehenkin, kun hän saa jättää laivan lyhyeksikään aikaa ja katsella taivaanlakea taas kerran puunlatvojen lomitse. Tapahtuu silloin usein että he nähdessään huojuvat palmut, makeat hedelmät ja ystävällisiä ihmisiä koettavat jonkunlaisen koti-ikävän valtaamina karata laivasta. Se on väärin, sillä näin he rikkovat suostutun välipuheen, — mutta selitettävissä se on sekin inhimillistä.
Kaptenit tietävätkin tämän. Ja vaikka karkaamisesta on ankara rangaistus ja vaikka merimiehillä on kaptenin tallessa usein vuosien kuluessa ansaittu palkka, niin eivät kaptenit luota miehiinsä sen enempää. Missä laivan täytyy laskea maihin sellaiseen saareen, on jokainen mahdollinen varukeino välttämätön. Maihin ei päästetäkään miehiä muita kuin mikä heitä tarvitaan soutajiksi.