Näin ollen näkevät merimiespoloiset tavallisesti perin vähän tuosta ihanasta maasta, jonne he pitkän matkan perästä toivoivat saavansa mennä. Heidän edessään humajavat palmut ja pulppuaa loristen lähde hedelmiä notkuvien varjoisain oksien alla — mutta ei heille. He käyvät vieraissa maissa ainoastaan nimellisesti. Aivan kuin vanki voi koppinsa ikkunasta nähdä viheriöitä peltoja ja niillä puuhailevia vapaita ihmisiä saamatta mennä heidän luokseen, niin nojautuu merimieskin laivan laitaa vasten ja katselee kaihomielin tuota ihmeellistä näytelmää, joka leviää hänen silmiensä edessä. Hän mittaa epätoivoisella silmäyksellä välimatkan laivasta maalle, jonne mahdollisesti uimalla pääsisi. Mutta samalla huomaa hän sen mahdottomaksi, sillä jälkeen lähetetty vene saavuttaisi hänet pian ja kuljettaisi takaisin. Ja hän hunnien kääntää katseensa maalta ja käy käsiksi entiseen toimeensa, johon hän kaikessa tapauksessa on vapaaehtoisesti suostunut.
Vähän enemmän vapautta on soutumiehiksi päässeille. He astuvat kuitenkin maalle ja saavat itse, jos heitä haluttaa, poimia rannalla kasvavia hedelmiä, juoda lähteestä ja seurustella alkuasukkaiden kanssa, lyödä kättä ja vastata heidän sydämelliseen tervehdykseensä. Mutta ennenkun he tuskin oikein ovat päässeet kaikesta selville, on tuo lyhyt aika taas mennyt, laivaantulokäskyä noudatettu, ja heidän taakseen jää taas pitkiksi kuukausiksi ehkäpä vuosiksi tuo kaunis unelma hedelmistä, maasta ja puista sekä hyvien, viattomien ihmisten ystävällisistä, rakastettavista kasvoista. Heidän kotimaansa on taas tästä lähtien meri, heidän toimenansa on keittää likaista, haisevaa silavaa sekä taistellen elementtejä vastaan ylläpitää olemassa oloaan ja elämäänsä.
Tuskin oli kevyen, aaltoja reippaasti halkoilevan valaanpyytöveneen terävä kokkapuu koskettanut karkeata korallihiekkaa, kun soutajat heittivät airot veneeseen ja hyppäsivät molemmin puolin laidan yli maalle vetääkseen veneen ylemmäksi. Iloisina ja toimeliaina ympäröi heitä joukko uteliaita, nauravia ja riemuitsevia alkuasukkaita, jotka varsin hyvin tiesivät, ettei heidän tarvinnut vähintäkään pelätä tällaisia maihin laskevia veneitä, joiden miehistö myöskin oli yhtä turvattu heidän keskessään.
Harppunamies nousten veneestä loi pitkän tutkivan yleissilmäyksen ympärillä oleviin vieraisiin ihmisiin keksiäkseen heidän joukostaan jonkun, joka olisi heidän luottamusmiehiään, jonka kanssa sitte voisi tehdä kaupat. Hän huomasi valkoihoisen miehen tulevan näkyviin rantaa reunustavien puiden vilpoisesta varjosta. Miehellä oli aivan europalainen, kevyestä kankaasta valmistettu puku. Hän asteli hitaasti venettä kohti.
Harppunamies meni tätä vastaan hyvin iloissaan, kun arvasi saavansa miehestä tulkin. Ojentaen hänelle kätensä, johon Tom tarttui, sanoi harppunamies englanniksi: "Englantilainen kenties? — Olisipa hiton hauskaa tavata englantilainen täällä mykänkieltä puhuvien miekkosten joukossa."
"Puoleksi ainakin — olen skotlantilainen!" sanoi Tom naurahtaen. "Mitä teille kuuluu? — Onpa hauskaa, kun voin tervehtää teitä täällä Tubuaissa."
Merimies puristi kättä kaikin voimin ja puheli ystävällisesti:
"Mainiota! Ja nyt me voimme myöskin tehdä kauppamme heti ja nopeasti, sillä kapteni on kuin kuumilla hiilillä pääsemään taas merelle. Me haluamme, kuten voitte kylläkin arvata, vähän kaikenlaista, josta meillä on teille antaa yhtä ja toista. — Te voitte sitten valita sitä, mikä teitä eniten miellyttää. Onkohan teillä halkoja?"
"Paljonko tarvitsette?"
"Niin no, me tarvitsisimme paljonkin, sillä entiset ovat kai lopussa, mutta ukko ei anna aikaa viipyä ja odottaa, kunnes saisitte niin paljon pilkotuksi."