"Kapteni Rogers", toisti Tom, ja hänen täytyi purra luontoansa pysyäkseen tarpeellisen levollisena, "te tiedätte, että te teette lainvastaisen, epäinhimillisen teon, kun te viette minut täältä väkivaltaisesti".
"Lainvastaisen? — Teittekö te ehkä lainmukaisen teon karatessanne Bonnie Scotchmanista?"
"Se oli Bonnie Scotchmanista", sanoi Tom rauhallisesti, "ja jos te olisitte silloin pyydystänyt minut, olisi teillä ollut täysi oikeus rangaista minua mielenne mukaan. Tähän laivaan en ole sitoutunut enkä siis rikkonut nyt minkäänlaisia sitoumuksia."
"Ette kylläkään ole sitoutunut tähän laivaan, vaan minun palvelukseeni", puheli kapteni levollisena. "Meidän mielipiteemme voivat olla eriäviä. Jos luulette olevanne oikeassa, niin te voitte valittaa minua vastaan lähimmässä englantilaisessa satamassa. Mutta nyt pyydän minä teitä täyttämään rauhallisesti ja säännöllisesti tehtävänne ja säästämään minua epämieluisista pakkokeinoista — vaan mitäpä pitkistä puheista?" keskeytti hän reippaasti. "Te tunnette olot valaanpyytölaivalla yhtä hyvin kuin minä voin niitä teille kuvata. Osaatte valita parhaan olon, jos tahdotte olla järkevä. Meidän matkamme ei toivottavasti muuten kestä enää niinkään kauan." Hän kääntyi pois, kun hän sattui huomaamaan saarelaisen ja sanoi hymyillen: "Oletteko tuossa värvännyt minulle vieläkin yhden miehen?"
"Hän on vaimoni veli, joka ei tahdo jättää minua", sanoi Tom synkästi.
"Vai niin, teidän lankonne, sitä parempi! Minä toivon, että hän meillä viihtyy, ja nyt — olkaa hyvä ja menkää töihinne."
Niin loppui keskustelu, ja Tomin kohtalo oli ratkaistu. Hän tiesi, ettei ollut mitään hyötyä pyynnöistä eikä uhkauksistakaan, jotka vain pahentaisivat hänen asemaansa. Ja Tom mukautui kohtaloonsa. Kukaan ei häntä vaivannut, sillä kolmas harppunamies oli saanut ankaran määräyksen olla soimaamatta Tomia sen enempää hänen viime pakoyrityksensä tähden, kun hän toimitti tehtävänsä. Ja vaikkakin hänen sydämensä oli haljeta, kun laiva otti suuntansa merelle ja Tubuai häipyi häipymistään taivaanrannalla, niin nieli hän tuskansa kuitenkin. Kenkään ei saanut aavistaa mitä hänessä liikkui, — hänen aikansa tuli ehkä vielä.
Mutta Alohi ei ottanut yhtä levollisena hyvästejään isänmaaltaan. Alussa oli hän tosin jotensakin välinpitämättömästi mukautunut päätökseensä solmita kohtalonsa lankonsa kohtaloon, johon päätökseen oli vaikuttanut osaltaan myöskin jonkinlainen pelko joutua kuuntelemaan sisaren tuskanvalituksia. Mutta nyt, kun palmurannikko, kun hänen vuortensa huiput mataloittuivat ja lopulta vaipuivat mereen ja laaja, aava meri pelottavan valtavana lepäsi hänen edessään, tuli hänen mielensä apeaksi ja huolestuneeksi, ja hiljaisena sekä surullisena hän luhistui kannelle peittäen kasvonsa vaipallaan.
Ei kukaan häirinnyt häntä sinä päivänä. Merimiehet tiesivät jo entuudestaan, että heidän, milloin laivaan saivat alkuasukkaita merimiehiksi, täytyi myöntää näille oikeus koti-ikäväänsä. Sittemmin mukautuivat nämä jo paremmin. Heidän herkkä mielensä sai heidät usein unohtamaan jääneet jopa isänmaansakin, heidän katsellessaan kaikkea sitä uutta ja ihmeellistä, mikä heitä ympäröi — tietysti vain siksi, kun joku uusi kukkulan laki sukelsi esiin taivaanrannalla, sillä silloin palasi kaipuu voimakkaampana kuin milloinkaan ennen.
Tom oli lujasti päättänyt käyttää hyväkseen jokaista mahdollista tilaisuutta paetakseen. Ja Alohin avulla, jonka jonkun vieraan saaren asukkaat varmaankin mieluummin piilottaisivat kuin luovuttaisivat, toivoi hän hyvää onnea. Niin huomaavaisesti kuin kapteni häntä merellä kohtelikin, vartioitiin häntä ankarasti niin kauan kun he kulkivat vain jonkun saaren näköpiirissä. Ja kun he myöhemmin laskivat maihin Hilossa Hovain saarella, ei tuo mies poloinen saanut lähteä edes välikannelta muuta kuin vartioituna. Pakoa ei voinut sieltä ajatellakaan. Alohi sitävastoin sai kuljeskella vapaana, missä vain häntä halutti. Kapteni Rogers tiesi hyvin, ettei tämä karkaa niin kauan kun skotlantilainen oli laivassa. Tomin ainoa vihamies laivalla oli kolmas harppunamies, Mr. Elgers, joka ei voinut unohtaa Tomin karkaamisyritystä. Ja aivan tuskalliseksi tuli tämä suhde, kun Tom ja Alohi määrättiin juuri tämän venekuntaan. Niin niukka oli Lucy Evans'in miehistö, että pyynnissä piti olla kirvesmiehenkin, jos ei joku välttämätön työ vaatinut laivalle jäämään.