Alohilla varsinkin oli kova aika. Hän kun oli tottumaton jäiseen ilmastoon, paleli häntä aina, vaikka kuinka lämpimän puvun olisi saanut. Raskas työ sen lisäksi: soutaa päivin, keittää öisin — minkä yötä oli tuolla pohjoisessa kesäkuukausina. Mutta ei yhtäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, ja ainoastaan toisinaan, kun hän oli tähystämässä valaita maston huipussa, kuului sieltä kannelle kotoisen laulun vienot surunvoittoiset säveleet, jotka Tom niin hyvin tunsi ja jotka ilmaisivat hänelle, missä Alohin apeat ajatukset kulkivat.
Pyynti onnistui jotensakin hyvin. He saivat niin paljon valaita, että kapteni päätti olla odottamatta enää uutta vuodenaikaa täällä pohjoisessa ja palata kotia vaikka laiva ei ollutkaan aivan täydessä lastissa. Paluumatkalla voi mahdollisesti saada sen, mikä vielä puuttui. — Oahun saarella varustettiin laivaan uudet ruokavarat ja vettä ja maksettiin palkka toiselle harppunamiehelle sekä kahdelle veneenperämiehelle, jotka halusivat jäädä Sandwichsaarille. Tällaista tapahtuu hyvin usein, kun laiva on paluumatkalla, ja siitä on aina hyötyä niille, jotka jäävät laivaan. Laivasta jääneet näet ovat pakotetut myömään huokeammalla ihra-osuutensa kuin mitä Englannissa saisivat.
Mutta kirvesmiestä ja tynnyrintekijää tarvitsi laiva vielä välttämättä jäljellä olevalla matkalla, ja ensimäisen harppunamiehen pyyntöihin, että paikoille tullessa Tom Burton päästettäisiin vapaaksi hänen kotipuolensa lähistöllä, vastasi kapteni, että hän oli ehdottomasti pakotettu ottamaan Tom mukaansa kotiin saakka, koska ei voitu panna laivaa vaaralle alttiiksi loppumatkalla, kun se oli vielä niin raskaassa lastissakin. Mitä he mahtoivat ilman kirvesmiestä? — Harppunamies oli vaiti. Kapteni oli oikeassa — tai ei ollut. Eikä harppunamies halunnut olla enää missään tekemisissä koko asian kanssa.
Heti kun olivat sivuuttaneet päiväntasaajan, pyysi Tomkin kaptenilta, että hän laskisi maihin Tubuaissa ja päästäisi heidät nyt kotia perheittensä luo. Mutta kapteni vastasi hänelle aivan suoraan samoin kuin oli selittänyt harppunamiehellekin. Tom oli kirvesmies ja merimies ymmärtääkseen, että kapteni, kun asiaa ajateltiin hänen kannaltaan, oli aivan oikeassa. Mutta Tom joutui kuitenkin pian epätoivoon, kun hän ajatteli, että hän kulki ehkä yhden päivän matkan päässä pienestä saaresta, joka oli tullut hänen kotimaakseen ja jossa oli kaikki ne ihmiset, jotka olivat hänelle rakkaita ja kalliita, ja että ehkä kuluu vuosia, ennenkun hän saa taas koskettaa jalallaan tuota maakamaraa.
Yhä edelleen jatkoi laiva matkaansa. Olivatkohan he jo sivuuttaneet Tubuain leveysasteen? Epätietoisuus siitä kalvoi vielä enemmän Tomin sydäntä. Kapteni näet, joka itse teki mittaukset ja laskelmat, ei ilmoittanut niistä muille. Miehet eivät myöskään tohtineet ensinkään sitä kysellä, ja harppunamiehet eivät siitä välittäneetkään. Se oli asia, joka ei heitä liikuttanut vähintäkään. Heidän tehtävänään oli ainoastaan valaitten pyytäminen, kaptenin asia oli viedä laiva oikeaan satamaan.
Taas ja yhä sukelsi taivaanrannalla esiin yksityisiä saariryhmiä, ja Alohi oli tarkannut aina niitä tuskallisella jännityksellä. Hänelle oli kuitenkin kapteni jättänyt vapaasti valittavaksi jättää laiva tai jäädä joukkoon, mutta tuo uskollinen ystävä ei tahtonut luopua Tomon rinnalta. Minne tämä meni, sinne hänkin, ja jos valkoiset miehet olivat niin epäkelpoja, että he veisivät Tomin mukanaan, niin saisivat he ottaa hänetkin mukaansa.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Tom puuhaili eräänä aamuna etukannella korjatessaan pumppua. Mutta työ ei sujunut häneltä tänään. Tuolla tuulen alapuolella oli taas maata, siellä olivat nähtävästi kahden jotensakin korkean saaren huippukohdat. Ja hän ei voinut kääntää katsettaan kalliista maasta — ehkäpä viimeisestä palmumaasta, jonka he näkevät, ennenkun he alkoivat vaikean, kylmän matkansa Kap Horn'in ympäri. Mitä saaria ne olivat, sitä ei hän todella pystynyt arvaamaan. Hän oli kysynyt ensimäiseltä harppunamieheltä, joka yhä oli hyvin ystävällinen hänelle, mutta tämä ei tiennyt itsekään tai ei tahtonut tietää.
"Tomo", sanoi silloin äkkiä vieno, arka ääni hänen rinnallaan — "tiedätkö sinä, mikä maa tuo tuolla on?" — Tomin mielessä välähti äkkiä ajatus ja hän pyörähti puhujan puoleen.
"Tubuai?" huudahti hän tuskan puristamalla mutta villillä äänen painolla. "Mutta ei — ei", lisäsi hän sitte hiljaa pudistaen päätään. "Ei ne ole kotoisia vuoria; niitten juurella ei asu —"
"Ole rauhallinen", kuiskasi Alohi, "toisten ei tarvitse tietää, että me puhumme maasta".