"Ja mitä se meitä auttaisi? Onko meillä edes venettä, jotta voisimme päästä sinne?"
"Tuolla ei ole Tubuai", puheli Alohi varovaisesti. "Se on Tahiti — tuo suuri saari, jolla feranilaiset asuvat. Toinen siitä vasempaan on Morea."
"Mutta miten sinä tunnet nuo saaret?" —
"Poikasena olin lähetyssaarnaajan kutterilla kerran Tahitin saarella."
"Entäs Tubuai? — Missäpäin se on?"
"Suoraan tuonnepäin, missä ne tähdet ovat illalla, joita te sanotte ristiksi — vähän enemmän vain tuulenalapuolella", kuiskasi alkuasukas kääntämättä päätään mainittuun suuntaan. "Me emme ole vielä likimainkaan tulleet ohi. Jos me voisimme saada yhden veneen haltuumme, löytäisin helposti suoraan sinne."
"Se ei käy laatuun — ei käy", huokasi Tom. "Veneet ovat liian lähellä peräsintä, — ja vaikkapa itse olisin siellä vahdissa, on aina yksi harppunamies kannella."
"Entäpä vahdinmuuton aikana, kun he kirjoittavat alhaalla kirjaansa?" — Tom pudisti surullisesti päätään.
"He kuulisivat nuoran ensimäisen natinan, ja ennenkun meillä olisi vene edes vesillä, olisimme me kiinni. Ei, miespoloinen, meillä ei ole muuta valittavana kuin odottaa kärsivällisesti ikävien aikojen loppua — vielä monta pitkää, pitkää kuukautta."
Mutta Alohi ei vielä jättänyt tuumaansa. Näkyvissä oleva maa, joka osotti hänelle, missä oli hänen kotimaansa, oli herättänyt hänessä kaipuun tunteen voimakkaampana kuin koskaan ennen. Mutta luonnon elementitkin näyttivät olevan häntä vastaan, sillä tuuli vaimeni aivan, ja tuli niin tyven, että pako veneessä oli tullut mahdottomaksi, vaikkakin olisivatkin onnellisesti päässeet laivasta. Ainoastaan kovalla tuulella olisivat he voineet toivoa pääsevänsä pakoon purjeissa.