Yö koitti, ja kun aurinko seuraavana päivänä taas nousi idässä ja valaisi peilikirkasta merenpintaa, oli maa hävinnyt. Heti auringon noustua alkoi taas tuulla, ja Lucy Evans kulki nyt verrattain vähällä purjeilla etelää kohti vain neljä solmua tunnissa. Viimeisten kahdeksan päivän kuluessa eivät he olleet saaneet yhtään valasta, ja kansi oli jo pesty puhtaaksi. Vähän oli myöskin työtä, tynnyrintekijä oli melkein ainoa aina hommissa oleva henkilö, sillä kuumalla silavalla täytettyjä astioita täytyi tarkasti pitää silmällä ja kiristää vanteita, jotteivät rupeisi vuotamaan. Maston huipussa tähysteltiin kuitenkin säännöllisesti, sillä he olivat täällä vielä parhaimmalla valasalueella ja olisivat vielä tarvinneet puoli tusinaa noita lihavia vötkäleitä täyttääkseen laivansa kantta myöten.
Neljä päivää — yöllä etenivät he vain vähän — nousivat he vain vasten tuulta koettaen päästä itään päin niin paljon kuin mahdollista. Ei voinut enää olla epäilystäkään siitä, etteivät he olisi sivuuttaneet Tubuain, ja laaja autio meri lepäsi heidän edessään. Neljännen päivän iltapuolella oli Tom käsketty etumaston huippuun tähystelemään. Hän ei voinut kääntää katsettaan siitä suunnasta, missä hän tiesi kotimaan olevan. Hän katseli niin kauan länteenpäin auringon laskiessa, että hänen silmiänsä kirveli, ja viimein hän kääntyi tuskastuneena ja harmistuneena poispäin, jotteivät ajatuksensa saisi hänessä valtaa.
Hetken aikaa himmeni kaikki hänen silmissään, niin olivat auringonsäteet häikäisseet ja kuitenkin tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt tuolla ylätuulessa mustan pilkun. Oliko se valas? — Hän olisi ollut viimeinen välittämään siitä, sillä nyt kun hänen saarensa oli jo jäänyt selän taakse, oli hänen ainoa toivonsa, että matka kuluisi joutuisasti vanhaa kotia kohti päästäkseen sieltä takaisin tänne ensimäisellä laivalla. Valaan leikkeleminen olisi vain hidastuttanut matkaa. — Mutta ei, se ei ollutkaan valas. Tumma esine ei ollut niinkään etäällä ja oli verrattain ylhäällä vedestä. Mikähän se oli, hän ei voinut erottaa, hän huusi vain alas kannelle ja ilmoitti sinnepäin ojennetulla kädellä, mitä hän oli huomannut. Hän oli itsekin tullut uteliaaksi.
Yksi harppunamies nousi nopeasti mastoon kiikari kädessä ja tunsi pian tumman esineen pieneksi mastottomaksi kutteriksi, joka ajelehti nähtävästi isännättä. Ei kenelläkään koko maailmassa ole parempaa aikaa tutkia jotakin tuontapaista kuin juuri valaanpyytäjällä, sillä hän ei laiminlyö siinä mitään. Tähystelijät jäävät tietysti mastoihin edelleen, ja samalla kun laiva ajaa luokse tai luovii ylös tuuleen, voi yhtä hyvin sattua valaita matkalla kuin jos se täysin purjein kiitäisi tuulessa eteenpäin. Sitäpaitse oli tässä toivoa saaliista, se voi olla simpukan kuorilla ja kokosöljyllä lastattu kutteri, jonka sen miehistö jostain syystä oli jättänyt tuuliajolle. Joka tapauksessa kannatti käyttää jonkunverran aikaa sen tutkimiseen, kun aurinkokin oli vielä kyllin korkealla, niin että kutteri voitiin tavata ainakin ennen auringonlaskua.
"Mr. Hobart!" huusi kapteni, "ottakaa veneenne ja samalla — tai antakaa ennemmin Mr. Elgers'in mennä", keskeytti hän itse puheensa, "hänellä on kirvesmies veneessään. Tom ottakoon mukaansa työkapineita — meisselin, sahan, vasaran ja kirveen. Eihän sitä tiedä, mitä siellä on aukimurrettavana. Jos kannattaa, niin jäätte sinne siksi, kunnes me voimme luovia sinne asti. — Te voitte ottaa mukaanne myöskin lyhdyn siltä varalta, että ehtisi tulla pimeä."
Käsky täytettiin nopeasti ja Tom käskettiin mastosta. Tuskin oli hänellä kylliksi aikaa haalia kokoon tarpeellisia kapistuksiaan ja hypätä veneeseen. Muu miehistö oli sillä välin varustanut veneen kaikilla tarpeilla ja he työnsivät heti sen irti laivasta. Sieltä alhaalta he eivät voineet erottaa laivahylkyä, ja suurelta raakapuulta ilmoitti heille sinne lähetetty laivamies suunnan, jota heidän tuli soutaa, kunnes itse tulivat niin lähelle, että voivat erottaa sen kimaltelevasta vedenpinnasta taivaanrannalla.
"Vetäkää pojat", kehotteli harppunamies, "muuten tulee pimeä, ennenkun me pääsemme sinne, aurinkohan tekee jo laskua. Liikuttakaa vähäsen vanhoja luitanne — kukapa tietää, vaikka tuossa hökötyksessä olisi enemmänkin kätkettynä kuin kahden valaan arvo."
Tämä saaliin toivo oli paras kiihotus miehille. He soutivat kaikin voimin ja vene hyppeli kepeästi sinisen meren tuskin liikkuvilla mutta raikkaan tuulen synnyttämillä tummilla vireaalloilla, niin että he pian pääsivät perille.
Se oli todellakin pieni saaristokutteri, joita valkoihoiset rakentavat siellä täällä saarten alkuasukkaille. Näillä purjehtivat myöskin europalaiset, varsinkin ranskalaiset eri saariryhmien välisillä vesillä vaihtamassa simpukankuoria, kokosöljyä, linionimehua tai muita tuotteita europalaisiin tavaroihin, harvemmin rahaan. Tämä alus oli joutunut myrskyn käsiin ja miehistö, jos sille ei ollut tapahtunut onnettomuutta, oli koettanut pelastua kanoteillaan. Kannella oli vain muutamia kokospähkinöitä, jotka Alohi viskasi veneeseen odottamatta käskyä. Sitäpaitse oli purjeista vielä yhtä ja toista käyttökelpoista sekä ankkuri jo yksin jonkunarvoinen. Harppunamies käski sytyttää lyhdyt, jotta voitaisiin mennä suojiin etsimään papereita tai muita arvokkaita esineitä. Miehet hyppäsivät alukseen korjatakseen niin paljon kuin suinkin ainakin köysiä, jos lasti näyttäytyisikin arvottomaksi. Aurinko oli jo laskenut ja yön pimeä alkoi levitä lännestä päin hiljaa lainehtivalla merellä. Hämäräaika on noilla merillä hyvin lyhyt, niin että päivää seuraa melkein heti yö.
"Tänne kirvesmies, antakaa se kirves tänne", huusi harppunamies, joka oli laskeutunut kutterin kajuttaan perämiehen kanssa, "ja tuokaa meisseli myös".