Loviisa. Olen kyllä, rakas ystäväni!
Ferdinand. Puhu totta! Et ole iloinen! Minä näen mielesi läpi, niinkuin tämän temantin kirkkaan veden läpi (osoittaa sormustansa). Mielesi kirkkauden pintaan ei nouse ainoakaan pore, jota minä en havaitseisi — ei yksikään ajatus näyttäy näillä kasvoilla, jota minä en keksisi! Mikä sinulla on? Sukkelaan! Kuin vaan tämä peili pysyy minulle kirkasna, ei maa-ilmassa pilviä olekkaan! Mikä sun on huolena?
Loviisa (katselee häntä vähän aikaa ääneti, sitten suru-mielisesti). Ferdinand! Jospa tietäisit, kuinka kauniilta meidän kielessä kuuluu tuo porvarillinen "neitsyt". —
Ferdinand. Mitä tämä on? (Kummeksien.) Tyttö! Kuule! kuinka semmoisia puhut? — Sinä olet minun Loviisani! Kuka sinun vaatii vielä muutakin olla? Kappas sua, kavala, miten kylmä-kiskoisena mun piti sinut tavata. Jos vaan olisit paljasta rakkautta, milloin olisi sinulla aikaa tuommoisia vertauksia tehdä! Minä kun olen sinun tykönäsi, sulaa kaikki järkeni yhteen ainoaan katseesen — yhdeksi ainoaksi uneksi sinusta, kun poissa olen, ja sinulla on vielä viisautta rakkautesi rinnalla! Se on häpeä sinulle! Jokainen hetki, jonka tähän aprikoimiseen olet menettänyt, on varastettu pojaltasi.
Loviisa (ottaa häntä kädestä, päätänsä pudistaen). Tahdot vaan nukutella minua, Ferdinand — tahdot viekotella silmäni pois tuosta syvyydestä, johon poloinen olen hukkuva. Minä näen tulevaiseen aikaan — kuuluu ääni — sun nuhteesi — — sun isäsi — mun mitättömyyteni, (säikähtää ja laskee äkkiä hänen kätensä.) Ferdinand! Miekka heiluu meidän ylitsemme! Meitä eroittavat!
Ferdinand. Eroittavat! (Hyppää ylös.) Mistä tämän aavistuksen saat, Loviisa? Eroittavat? — Kuka voi purkaa kahden sydämen liiton, eli kaksi sädettä toinen toisestansa kiskoa? — Minä olen aatelis-mies — Vaan katsotaanpa, onko mun aatelis-kirjani vanhempi kuin luomisen kaava-piirrustus? tahi vaakunani luotettavampi kuin tuo Luojan kirjoitus Loviisan silmissä: tämä vaimo on tälle miehelle! Minä olen presidentin poika. Juuri senkin tähden. Mikä muu kuin rakkaus minulle lieventää sen kirouksen, jonka isäni maan-nylky jättää minulle perinnöksi?
Loviisa. Oi kuinka minä pelkään häntä — tätä isääsi!
Ferdinand. Minä en pelkää mitään — en mitään — kuin sun rakkautesi rajoja! Kokoutukoon esteitäkin niinkuin vuoria meidän väliimme, minä tahdon ne pitää portaina, joita myöten lennän Loviisan syliin! Vastoin-käymisen myrsky on kiihoittava rakkauttani, vasta on tekevä Loviisan ihanammaksi. — Siis pois pelko, rakkaani! Minä itse tahdon vartioida sinua niinkuin lohi-käärme maan-alaista kultaa — Luota, turvaa minuun! Muuta enkeliä et tarvitse — Minä viskaun sinun ja kovan-onnen väliin — otan vastaan kaikki haavat — kaadan ilon pikarista joka märän sinulle — kannan ne sinulle rakkauden maljassa. (hellästi likistäen häntä.) Tämän käsi-varren nojassa on Loviisa tanssiva elämän läpi; kauniimpana, kuin se sinut tänne antoi, on taivas sinut saava takaisin, ja ihmetellen tunnustava, että ainoastaan rakkaus Voipi ihmisluonnon täydellisentää. —
Loviisa (sysää hänet luotaan, kovasti liikutettuna). Olemus malan tähden vaiti! ole ääneti! — %o§ tietäisit — Anna mun olla — sinä et tiedä, että nuo toivomasi käyvät sydämeni päälle kuin noidan-nuolet.
(Tahtoo mennä pois.)