Loviisa. Juokaa! juokaa! Juoma jäähdyttää teitä.
Ferdinand. Kyllä se sen tekee ihan varmaan — Kurva on hyvä-sydäminen, vaan niinhän ne ovat kaikki!
Loviisa (rakkauden täydellä lämpimyydellä juosten hänen syliinsä).
Loviisallesiko sen sanoit, Ferdinand?
Ferdinand (työntää hänet luotaan). Pois! pois! Pois nuo hellät sulavat silmät! Minä voitun. Tule kauhistavaisessa muodossasi, käärme! Hyppää päälleni, kyy! Lyö luokkia taivasta kohti! — tule niin hirmuisena kuin helvetti sinut koskaan näki — Vaan elä enkelinä enää — Elä enkelinä enää — Siksi on jo liian myöhä — Mun täytyy polkea sinut kuolijaksi niinkuin sisiliskon — Voi sinua!
Loviisa. O, että näin loitos piti tultaman!
Ferdinand (katsellen häntä sivulta). Tuo taivaallisen kuvaajan ihana teos — Ken sen uskoisi? Ken voisi sitä uskoa? (Ottaen hänen kätensä ja pitäen sitä ylhäällä.) En tahdo sinua moittia, luoja! — Vaan miksi panit myrkkyäsi näin kaunihin astioihin? — — Voipiko pahuus hyötyä näin lempeässä maassa! — — O, se on ihmeellistä!
Loviisa. Jotaka minun pitää kuunnella ja olla vaiti!
Ferdinand. Ja tuo suloinen soiva äänikin — Kuinka voipi niin paljo sointua lähteä noin hajanaisesta kanteleesta? (Juopuneilla silmillä hänen silmiinsä katsoen.) Kaikki niin ihanata — niin täydellistä — niin jumalallista! — Kaikessa paraan luomis-hetken teos! Jumal'avita! juuri kuin koko maa-ilma olisi ilmautunutkin vaan sen tähden, että luoja tälle teoksellensa saisi iloita. — — Jako sielua tehdessänsä vaan olisi Jumala erehtynyt? Onko se mahdollista, että tämä vaihdokas pääsi maa-ilmaan ilman moitteetta? (Yht'äkkiä luopuen hänestä.) Vai näkikö hän käsissänsä enkelin syntyvän ja korjasi erhetyksensä kiireessään sitä kehnommalla sydämellä?
Loviisa. O sitä ilkeätä itse-päisyyttä! Ennenkuin hän tunnustaisi hairaustansa, ennen pilkkaa hän Jumalata.
Ferdinand (töytää katkerasti itkien hänen kaulaansa). Vielä kerran, Loviisa! — Vielä kerran, niinkuin ensimäisen suudelmamme päivänä, jolloin sinä ensi kerran suhahdit: Ferdinand ja sana sinä ensi kerran tuli kuumille huulillesi — O, loppumattomien, sanomattomien ilojen kylvy näytti tässä silmän-räpäyksessä olevan kätkettynä niinkuin kukkasen supussa. — Silloin oli ian-kaikkisuus edessämme kuin suloinen kevät-päivä; kultaisia vuosi-tuhansia kulki mielemme ohitse kuin nuoria morsiamia. — — Silloin olin minä onnellinen! Loviisa! Loviisa! Loviisa! Miksis teit minulle tämän?