Loviisa. Itkekää, itkekää, Walter! Murheenne ehkä tekee minulle oikeammin kuin vihanne.
Ferdinand. Siinä erehdyt. Tämä ei ole sitä murhetta — Ei sitä lämmintä, makeata kastetta, joka painuu mielen haavoihin kuin palsami ja panee tunnetten jäykän rattaan uudestaan liikkeesen. Tämä on vaan yksityisiä, kylmiä märkiä — rakkauteni ian-kaikkisen kuolon kylmää kuuraa. (Kauhean juhlallisesti, laskien kätensä hänen päänsä päälle.) Itkeä pitää sielustasi, Loviisa! — Itkeä Jumalasta, jonka loppumatoin laupeus tässä erehtyi, ja joka paraimmassa teossansa näin pettyi. — O, minusta tuntuu, että koko luonnon pitäisi ottaa suru-huntu päällensä ja hämmästyä sitä esi-merkkiä, joka hänen keskessänsä nyt tapahtuu — Ilkeätä on, kun ihmiset lankeevat ja paratiisit menetetään; vaan kun pitali raivoo enkelien joukossa, pitää koko luonto pantaman huolen alle.
Loviisa. Elkää ajako minua vimmaan, Walter! Minulla on mielen lujuutta niin hyvin kuin monella muulla — vaan sitä ei pidä panna yli-luontoiseen koetteesen. Walter, yksi sana vielä ja sitten olemme eroitetut — — Kauhea kohtalo on eksyttänyt meidän sydämet toisistansa. Jos saisin suuni avata, Walter, niin voisin sinulle kertoa asioita — voisin — — vaan kova onni sitoi kieleni niinkuin rakkautenikin, ja kärsiä pitää minun, ettäs minua menettelet niinkuin porttoa.
Ferdinand. Kuinka voit nyt, Loviisa?
Loviisa. Miksi sitä kysyt?
Ferdinand. Minusta olisi paha, jos sinun täytyisi täältä erota valhe huulillasi.
Loviisa. Jumalan tähden, Walter!
Ferdinand (pikaisesti liikkuen). Ei, ei! Liian saatanallinen olisi semmoinen kosto! Ei! Jumala varjelkoon! En minä tahdo kostoani ulotuttaa toiseen maa-ilmaan asti. — Loviisa! Rakastitko marsalkia? Sinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.
Loviisa. Kyselkää, mitä tahdotte. Min'en vastaa enää mitään.
(Istuksen.)