Loviisa. Ja äitini — isäni — maa-ilman vapahtaja! Onnetoin isä-parkani! Eikö enää ole mitään pelastusta? Nuori henkeni —- eikö mitään pelastusta! Ja pitääkö minun jo kohta lähteä?
Ferdinand. Ei mitään pelastusta, sinun pitää jo kohta lähteä — Vaan elä ole milläsikään. Me matkustamme yhdessä.
Loviisa. Ferdinand, sinäkin! Myrkkyä, Ferdinand! Sinulta? Jumala anna se hänelle anteeksi — Armollinen herra, ota häneltä tämä synti —
Ferdinand. Tutkistele omia tiliäsi — pelkään pahoin, ett'eivät ne ole selvällä.
Loviisa. Ferdinand! Ferdinand! — Oi — Nyt en enää voi salata. — Kuolema — kuolema ratkasee kaikki valat. — Ferdinand! — Ei taivaassa eikä maan päällä ole ketään niin onnetointa kuin sinä! — Minä kuolen viatoinna, Ferdinand!
Ferdinand (säikähtäen). Mitä se sanoo? Valhetta ei tavallisesti oteta sille matkalle kanssa!
Loviisa. Minä en valhettele — en valhettele — enkä ole valhellut kuin kerran koko elämässäni. — Huu! mikä vilu juoksee suonissani — — kun kirjeen hovi-marsalkille kirjoitin —
Ferdinand. Haa! Se kirje! — Jumalan kiitos! Nyt tuli miehuuteni taas takaisin.
Loviisa (jonka kieli alkaa jäyketä ja sormet köykistyä). Se kirje — Valmistau hirmuista sanaa kuulemaan — Käteni kirjoitti, mitä sydämeni kirosi — isäsi saneli sen kirjeen.
Ferdinand (jähmistyneenä ja patsaan kaltaisena, syvään äänettömyyteen vaipuneena, kaatuu viimein kuin ukkosen lyömä maahan).