Loviisa. Voi sitä onnetointa erheystä — Ferdinand — minut pakoitettiin — anna anteeksi — Loviisasi olisi ennen kuoleman ottanut — vaan isäni — vaara — he tekivät sen niin kavalasti.
Ferdinand (julmana hypäten ylös). Ole kiitetty, Jumala! ett'en vielä tunne myrkyn vaikutusta.
(Vetää miekkansa ulos.)
Loviisa (heiketen heikkonemistansa). Voi! mitä aiot? Isäsihän se on —
Ferdinand (hillimättömimmässä vimmassa). Murhaaja ja murhaajan-isä! —
Hänen pitää tulla kanssa, että kaikki-valtias syyllisen rangaiskoon!
(Tahtoo lähteä ulos.)
Loviisa. Kuollen antoi vapahtajani anteeksi — Kunnia sinulle ja hänelle!
(Kuolee.)
Ferdinand (kääntyy joutuisasti takaisin, huomaa hänen viimeiset kuoleman-liikauksensa ja lankee surulta voitettuna hänen viereensä alas). Elä, elä! elä karkaa käsistäni, taivaan enkeli! (Tarttuu häntä käteen, vaan antaa sen taas vajota alas.) Kylmä, kylmä ja kostea! Hänen sielunsa on poissa! (Hyppää taas ylös.) Jumala, armoa Loviisalleni! armoa! armoa kauheimmalle murhaajalle. Se oli hänen viimeinen rukouksensa! — — Kuinka ihana ja suloinen kuolijanakin! Liikutettuna puhalsi viikake-mies vaan näille herttaisille kasvoille. — Hänen lempeytensä ei ollut teeskentelyä, se piti kuolemassakin ryhtinsä. (Vähän ajan kuluttua). Vaan kuinka? Miksi en tunne vielä mitään? Tahtooko nuoruuteni voima minut pelastaa? Tyhjä vaiva! Ei se minun aikomukseni ole.
(Tempaa lasin.)